Perhepäivähoitoa kartoittamassa

Päivän perhepoliittisesti mielenkiintoisin uutinen on perhepäivähoitajien määrän huomattava lasku suurissa kaupungeissa. Syiksi tarjotaan perhepäivähoitajien eläköitymistä ja heidän kuulumistaan työaikalain piiriin elokuusta 2011 lähtien. 

Perhepäivähoitajat (tästedes pph) eläköityvät keskimäärin 58-vuotiaina. Työ on varmasti siinä määrin ainakin fyysisesti kuluttavaa, että varhaisen eläköitymisen ymmärtää helposti. Pph:n työ ei juurikaan kiinnosta nuorempaa sukupolvea. Nuoret aikuiset haluavat olla osana työyhteisöä, pph on työssään hyvin yksin. Perhepäivähoitajuus vaatisi arvonnousua, palkankorotuksesta tietysti puhumattakaan.

Ryhmäperhepäiväkotien lisääminen voisi olla yksi ratkaisu. Siinä missä yhdellä pph:lla on korkeintaan neljä alle esikouluikäistä hoidettavanaan, ryhmäperhepäiväkodissa on yleensä kolme perhepäivähoitajaa yhdessä ja siten maksimissaan 12 alle esikouluikäistä hoitolasta. Yleensä ottaen vielä siis melko rauhallinen vaihtoehto päiväkotien suurille ryhmille. Kodinomaisuus toki kärsii tavalliseen perhepäivähoitajamalliin verrattuna. Rauhallisuus ja kodinomaisuus tuntuvat olevan tärkeimpiä syitä vanhempien halulle saada lapsensa juuri perhepäivähoitoon.

Hurmaavana poikkeuksena yleiseen pph-trendiin tiedän kertoa teille Uudessakaupungissa sijaitsevasta, uudehkosta yksityisestä ryhmäperhepäiväkodista, jota  pyörittää yrittäjähengellä kaksi nuorta naista. He ovat alansa koulutettuja ammattilaisia, enkä voi kuin ihailla tuota rohkeutta ja näkemystä. Sepänkadun ryhmiksestä soisin otettavan mallia ja oppia muuallekin!

Ylen uutisessa puhutaan vain naisista. Minusta olisi hauska tietää, onko miespuolisia perhepäivähoitajia olemassa. Miksei voisi olla?

Kun kuulin elokuussa 2011 perhepäivähoitajien työajan lyhentyvän ja lomapäivien lisääntyvän, tiesin heti sen johtavan juurikin tähän, mistä uutinenkin kertoo. Vaikka jälkiviisastelu on ärsyttävää, niin onhan tuo nyt suoraa ja yksinkertaista matematiikkaa. Perhepäivähoitajilla on ehdottomasti oikeudet samoihin etuihin; määrättyyn työaikaan ja lomapäiviin, kuin kaikilla muillakin kasvatusalan työntekijöillä, vaikka tämä oikeuksien lisääntyminen vaikeuttaakin perheiden hoitomahdollisuuksia. 

Käytännössä täyttä työaikaa tekevä yksinhuoltaja ei voi viedä lastaan perhepäivähoitajalle, koska yksinhuoltajan työaika työmatkoineen ylittää pph:n työajan. Säännöllistä osa-aikatyötä tekevä voi viedä lapsen perhepäivähoitoon, samoin sopivasti eri  vuorokaudenaikoina työvuoronsa tekevä pariskunta, josta esimerkiksi äiti tuo lapsen puoli yhdeksältä hoitoon ja isä hakee puoli neljältä. Kunhan sama aikataulu toistuu joka päivä. Rajoitteet pph:n työajan suhteen ovat siis melkoiset yhteensoviteltavat vanhempien työaikojen kanssa. Päiväkodin aukioloajat ovat paljon joustavammat.

Joillakin päiväkodin johtajilla on alaisuudessaan myös alueen pph-toiminnan koordinointi. Tähän toimenkuvaan kuuluu mm. perhepäivähoitajien lomapäivien setviminen järkeenkäyväksi palapeliksi ja pph-lasten varahoitopaikkojen sopiminen hoitajien lomapäivien ajaksi. Yleensä varahoitopaikka löytyy alueen päiväkodista. Pph:n tullessa kipeäksi tai lomaillessa hänen hoitolapsensa siis muuttuukin yhtäkkiä päiväkotilapseksi. Lapsesta riippuen se on joko riemun tai kauhun paikka. Päiväkodeissa ollaan kyllä totuttu ottamaan vastaan pph-lapsia hyvin lyhyellä varoitusajalla. 

Haaveilen itse aina välillä perhepäivähoitajaksi hyppäämisestä muutaman vuoden pituiseksi jaksoksi. Vaikka nautin työyhteisössä olemisesta, olisi perhepäivähoitajuus mukavaa vaihtelua. Saisi toteuttaa itseään vapaammin ja luovemmin lasten kanssa. Tulisi tutummaksi niiden muutaman kanssa, kuin mitä yleensä koko päiväkotiryhmän kanssa. Paperitöitä olisi jumalanvarmasti satatuhatta kertaa vähemmän. Toisin sanoen, voisin keskittyä itselleni olennaisimpaan ja ihanimpaan asiaan, siihen että lapsilla olisi hyvä ja turvallinen olo. Että muutama tirriäinen saisi ruusuiset muistot ihanasta hoitotädistä. 

Toivottavasti sitten joskus, kun meillä on omakotitalo ja tilaa niille hoitolapsille, olisi perhepäivähoitajia vielä ylipäätään olemassa. 

Millaisia kokemuksia tai ajatuksia sinulla on perhepäivähoidosta?

Puheenaiheet Työ Uutiset ja yhteiskunta

Sotkujen synninpäästö

Aihetta on sivuttu Kristaliinan palstalla ja siihen on pureuduttu phocahispidan tontilla. Mieleni minun tekevi heittää vielä oma lusikkani soppaan. Ehkä siksikin, että kun leimauduin sotkujen puolestapuhujaksi, niin saatoin samalla joissakin silmissä leimautua myös homssuiseksi, löperöksi kylähulluksi, joka ei aseta rajoja lapselleen. Mutta eihän se niin ole!

Ruoka on ihana, arvokas asia. Ruoan ja ruoka-aineiden maailma on kaunis, värikäs ja kiehtova. Sitä arvomaailmaa haluan välittää eteenpäin lapselleni. Olen todella kiinnostunut Sapere-menetelmästä, jossa lapsia tutustutetaan erilaisiin ruoka-aineisiin kaikilla aisteilla. Menetelmällä on saatu lapsia innostumaan ruoasta aivan eri tavalla kuin aiemmin, sekä syömään enemmän kasviksia ja hedelmiä. Sapere saa minut haaveilemaan kokonaisesta ruoka-teemaisesta päiväkodin toimintakaudesta, jonka aikana käytäisiin torilla, maisteltaisiin porukalla värikoodeittain kasviksia ja hedelmiä, viljeltäisiin itse yrttejä, leivottaisiin leipää… Oi ruoka, sinä se vasta jotakin olet.

Lisäksi olen kiinnostunut sormiruokailusta (linkin takaisessa Ylen jutussa viitataan myös Sapereen). Meillä sitä ei toteuteta kuin osittain, syystä jos toisestakin, mutta valtavan hienosti 10,5 kk tyyppi osaa jo tarttua ja syödä aivan erirakenteisia ruoka-aineksia yksittäisistä marjoista kurkkutikkuihin, avokadoviipaleisiin, hedelmäslaisseihin ja isoihin leivänpalasiin. Kakomista ei ole tapahtunut enää aikoihin, kun erilaisiin rakenteisiin on saanut rauhassa tutustua ja mäyssätä niitä suussa edestakaisin. 

Sitten meidän keittiössä tapahtui yhtäkkiä ihme viime viikonloppuna. Tyyppi kouraisi mössöä lautaselta ja vei sen tarkasti suuhunsa. Kerta toisensa jälkeen. Kunnes lautanen oli tyhjä. Lusikka jäi unholaan jonnekin lautasen sivuun. Tuijotin touhua hämmentyneenä ja riemuissani. Siis sä keksit tuon itse! Tuo on sun tapasi syödä! Vau! Ja niin on nyt toistunut joka päivä. Toimituksen tiimellyksessä ruokaa menee hukkaan valehtelematta niinkin vähäinen määrä, kuin lusikallinen syliin ja lusikallinen lattialle. Ei siis mitään seinät soseessa -katastrofia. 

Eiköhän se lusikka tuohon touhuun löydy mukaan jonakin päivänä, mutta nautitaan nyt ainakin hetken verran tästä uudesta, mielettömän hienosta taidosta ja oivalluksesta.

Todettakoon vielä, että ei meillä pöydässä saa riehua. Siis viskoa lautasia ynnä muita välineitä ja kiljua selkä kaarella. Mutta ruokaa saa tunnustella, katsella ja ihmetellä, vaikka läntätä pöytäänkin. Siis sotkea saa. Riehumista ei ole kyllä näkynytkään. Toki mulla on käynyt tuuri, koska lapseni suhtautuu ruokaan tosi positiivisesti ja on varustettu älyttömän hyvällä ruokahalulla. Itse syömisestä ei siis ole tarvinnut juuri koskaan taistella.

Tai sitten ruoka maittaa, koska sitä saa myös tutkia ja ihmetellä. 

Kunnioitan ja ihailen naisia, joiden keittiö pysyy siistinä vauvavuodesta huolimatta. Siisteys saa olla tärkeää pikkulapsiperheessä, en vähättele sitä lainkaan. Mutta meidän perheen vauvanruokakulttuuri on ennemmin sellainen, että no hiotaan tuo tammipöytä sit joskus vauvavuoden jälkeen. 

Pakollinen katsokaa-kuinka-lapseni-sotkee -kuva:

733883_10152148372231542_2011056285_n.jpg

Ite söin turkkilaiset jogurtitkin!

Soppa on myös sinun lusikkaasi varten. Saat ällötä meikäläisiä ihan vapaasti.  🙂 

Suhteet Ruoka ja juoma Oma elämä Ystävät ja perhe