Sain eilen luettua loppuun Kathryn Stockettin Piiat, joka kertoo 1960-luvun Mississipistä, keskiluokkaisista valkoisista perheistä ja heidän tummaihoisista kotiapulaisistaan, sekä aikakautta leimanneesta rotuerottelusta ja taisteluista sen loppumiseksi. Kirja oli ihan mahtava ja mukaansatempaava lukukokemus. Juonta sen enempää spoilaamatta (ja koska tämä ei ole kirjallisuusblogi), haluaisin rupatella yhdestä aiheesta, joka kirjassa nousi esiin. 

kuva

Kirjassa kuvataan koskettavasti, kuinka läheisiksi perheen lapset kotiapulaisensa kokevat. Pienet lapset saattoivat kutsua häntä jopa äidiksi. Kotiapulaisen kanssa vietettiin miltei suurin osa lapsuudesta, ja kirjan mukaan syvä kiintymys oli molemminpuolista. Yhdysvalloissa lienee vieläkin lukemattomia keskiluokkaisista tai sitä vauraammista valkoisista perheistä lähtöisin olevia ihmisiä, jotka onkin biologisen äidin sijasta ennemmin kasvattanut tummaihoinen kotiapulainen. Kirjan kirjoittaja on itse yksi heistä. 

Tulin ajatelleeksi, että biologisen vanhemmuuden ylistyksen ja yksinvaltiuden eetos on aika ohut kerros ihmisten historiassa. Siis ajatus ydinperheestä ja siitä, että biologinen vanhempi on aina paras mahdollinen vaihtoehto lapselleen, ja että sitä sidettä yritetään viimeiseen asti tukea. Lastensuojelunkin toimenpiteet tähtäävät usein siihen, että lapsi voisi palata biologisen vanhempansa luokse. Usein se on hyvä vaihtoehto, mutta ei aina (esim. 8-vuotias Eerika).

Kautta aikojen lapsia on myös rintaruokittu erityisen imettäjän avulla, varsinkin varakkaissa ja aatelisisssa perheissä. Itse ajattelen, että jos joskus hamassa tulevaisuudessa meille tulee toinen tirriäinen ja maitoa olisi samalla tavalla koko kylän tarpeisiin kuin ensimmäisellä kerralla, niin aion luovuttaa sitä synnytyssairaalan käyttöön. Harmittaa, etten tullut tehneeksi niin viime kesänä, mutta uudessa elämänvaiheessa oli niin paljon myllerrystä taltutettavaksi, etteivät voimavarat riittäneet ylimääräiseen ponnisteluun. Mielestäni ei olisi myöskään outoa imettää ystäväni vauvaa, jos se olisi suurinpiirtein samanikäinen kun omani (jotta maito olisi ravitsemuksellisesti oikeanlaista), ja vaikka muutaman tunnin hoidossa luonani, mutta tuskin tulen tätä mahdollisuutta silti tyrkyttämään kamuilleni. 

Lapsia on aikojen saatossa annettu pois vähän väljemmin byrokratioin kuin mitä adoptioprosessi nykyään pitää sisällään. Lapsia on lähetetty sisäoppilaitoksiin ja he ovat palanneet kotiin vain jouluksi ja kesäksi. Lapset ovat käyneet tehtaassa töissä. Lapset ovat lähteneet junalla Ruotsiin sotaa pakoon. Lapset ovat kärsineet, joustaneet, pelänneet ja kestäneet läpi historian. Sekä kuolleet suurissa määrin riittämättömän ravinnon ja sairauksien vuoksi.

Onneksi elämme nyt aikaa, jolloin lapsia arvostetaan ja lapsuus halutaan turvata ja rauhoittaa. Minun henkilökohtaiseksi harmikseni elämme myös superindividualistista aikaa, jossa yksilön etu ja koskemattomuus menee yhteisön edelle. Oma unelmani olisi elää ystävien ja lähisukulaisten kanssa samassa pihapiirissä, missä lapsilauma iloisesti touhuaisi ja juoksentelisi, ja jota kaikki saisivat kollektiivisesti komennella pois pahanteosta. Kanat kuopisivat yrttipenkkejä ja koirat ajaisivat takaa kanoja, pihalammas toimisi ruohonleikkurina ja takapihalla olisi iso perunapelto… Lääkkeet!

…

Missä määrin muut ihmiset saavat kasvattaa/hoitaa sinun lastasi?