Jotta lasta ei koskaan lyötäisi

Tämän uutisen äärelle pysähdyin siinä määrin, että suunnitelmat päivittää välillä jotain kevyempää vaihtuivat lennossa. Sunnuntaisuomalainen: Suomalaiset kovakouraisia kasvattajia.  Olen samaa mieltä haastatellun lastenpsykiatri Jukka Mäkelän kanssa siitä, että aiheesta on syytä keskustella. Lasten ruumiillisesta kurittamisesta siis. 

Vanhemmuus on loputtoman rankka ja käsittämättömän vastuullinen luottamustehtävä. Vanhemmat ovat väsyneitä. Turvaverkostot ovat usein heikkoja isovanhempien asuessa kaukana. Meillä on kulttuurissa syvällä sairas ajatus sekä siitä, että toisten asioihin ei puututa, että siitä miten omillaan on vaan pärjättävä. Kaksi vanhempien jaksamista syövää, huonoa ajatusta. Ymmärrän arjen raskauden, ymmärrän turhautumisen, ymmärrän miten kamelin selkä voi katketa uhmaikäisen kiukuttelusta raskaan päivän päätteeksi. 

Mutta siinä kohtaa pitää tiedostaa, että lasta ei lyödä. Ei, vaikka mikä olisi. Eikä tukisteta tai ravistella. Seuraavassa yritän esittää ratkaisuja ja vaihtoehtoja.

Pidän aikuisen auktoriteettia suunnattoman tärkeänä. Lapsen kuuluu saada olla lapsi, ei siis päättää juuri mistään paitsi siitä, millaisen paidan saa laittaa tänään päälle. Liika valta lapsella käy lapselle raskaaksi. Toivon teidän saavan nyt kiinni ajatuksesta, että aikuinen on hyvällä, lempeällä tavalla perheen pomo. Aikuisen on saavutettava lapsen silmissä auktoriteetti, joka luo turvaa lapsen elämään. Vahva auktoriteetti on se, joka jo itsessään usein pelastaa joutumasta tilanteeseen, jossa lasta saatettaisiin kurittaa ruumiillisesti. Kun lapsi uskoo, mitä aikuinen sanoo, vältytään usein tilanteen pitkittymiseltä.

1) Pidä se, minkä lupaat, myös rangaistuksissa. Näin sanomisillasi on painoarvoa. Vahva auktoriteetti ei tarkoita, etteikö lapsen kanssa voisi höpsötellä ja hullutella ja pitää hauskaa!

Lapsella on oikeus tunteisiinsa. Lasta voi yhtä lailla väsyttää pitkät hoitopäivät, kiukuttaa aivan jumalattomasti ettei saa karkkia kauppareissulla, ujostuttaa uusien ihmisten seurassa, pelottaa haukkuvien koirien lähellä. Aikuisen ei pidä vähätellä lapsen tunteita, vaikka ne tuntuisivat kuinka kohtuuttomilta tai hetkeen sopimattomilta. 

2) Kerro, että kiukutella saa, mutta sillä ei saa tahtoaan läpi. Älä vastaa kiukkuun kiukulla tai huudolla. Selkä kaarella -raivarit voi joko

a) odotella rauhassa loppuviksi

b) ottaa lapsen jämäkästi, rauhallisesti syliin ja kertoa että ”nyt ollaan tässä kunnes rauhoitut, rakastan sinua ja siksi pidän sinusta kiinni” tai

c) tapahtumapaikan ollessa esimerkiksi ruokakauppa voi lapsen napata tyynesti kainaloon ja kävellä pois näyttämöltä, ulos jäähdyttelemään.

Jos väsymys vaivaa siinä määrin, että epäilee sen vaikuttavan vanhemmuuteensa negatiivisesti, niin lapsi viikonlopuksi mummolaan mars! Tukiverkko on käyttämistä varten. Lapsi on koko suvun omaisuutta, ellei koko maailman suorastaan. Mummot ja vaarit useimmiten rakastavat saada pienenkin lapsenlapsen luokseen yökylään. <pilke silmäkulmassa>Saavatpa tehdä hänen kanssaan mieleisiään asioita ja pääsevät rakentamaan tärkeää ihmissuhdettaan ilman että mutsi häsää välissä.</pilke silmäkulmassa> 

3) Pyydä apua jo ennen kuin tarvitset sitä. Lapsen laittaminen hetkeksi hoitoon, jotta sinä saisit lisää voimia ja hyvinvointia, ei tee sinusta huonoa vanhempaa. Päinvastoin. Juuri fiksummin et voisi tehdä. Lapsi ottaa nopeasti omakseen muutkin läheiset, hyvää tahtovat ja rakastavat aikuiset omien vanhempiensa lisäksi. Muistahan siis, että muutkin kuin sinä rakastavat lastasi. 😉

Kaikesta hyvästä yrittämisestä ja zeniläisyyteen pyrkimisestä huolimatta joskus varmasti ottaa pannuun ja pahasti. Juuri se oma kullannuppu raivostuttaa käsittämättömällä käytöksellään ihan vietävästi. Sallittua!

4) Raivon hetkellä: PYSÄHDY. Poistu paikalta hetkeksi,  jos ei muu auta. 

Jos et ole tilanteen herra, pyydä joku muu paikalla oleva aikuinen apuun. Olkoon se sitten tänttäränttäsi toinen vanhempi tai vaikka päiväkodin työntekijä. (Mikään inhimillinen ei ole päiväkodin työntekijöille vierasta, ja raivarit kotiin lähdön koittaessa hämmästyttävän yleisiä..)

Kiitä jälkeenpäin avusta. Ehkä joku tilanteen ulkopuolelta siihen tuleva rauhoittaa tilanteen pelkällä olemuksellaan tai hänellä on hallussaan jokin kikka, jota et tajunnut suutuspäissäsi itse käyttää. Älä tunne siitä alemmuutta, vaan kiitollisuutta. Loppupäivä voi siten olla paljon kivempi koko perheelle.

Yksin ei tarvitse kenenkään täällä pyristellä. 

Loppukaneettina minä lupaan tälle omalle maailman rakkaimmalle kultakimpaleelleni, että käteni ei koskaan tule nousemaan häntä vastaan. Tee sinäkin niin omallesi tänään.

blogiin.jpg

 

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Uutiset ja yhteiskunta

Valonpilkahduksia päihdeäideille

Epäsäännöllisin väliajoin pulpahtaa pinnalle keskustelu päihdeäideistä ja näiden hoidosta. Pakkohoitoa vai ei? Millaista hoitoa? Riittävätkö resurssit tarpeeksi pitkään hoitoon?

alkoholi_aiti_pixmac_thumb1.jpg

Lastenpsykiatri Ritva Belt on tehnyt tuoreen väitöstutkimuksen huumetaustaisten äitien äiti-vauvaterapiaryhmistä. Ylen juttu aiheesta löytyy täältä. Tutkimuksen mukaan terapiaryhmistä on saatu hyviä kokemuksia. Terapia alkoi raskauden loppuvaiheessa ja kesti siihen asti, kunnes vauva oli muutaman kuukauden ikäinen. Kokoontumisia oli parikymmentä kertaa. Terapiaryhmään osallistui kerrallaan muutama äiti vauvoineen.

Raskaus on hyvä hetki elämänmuutokseen. Lapsesta tulee toivottu sillä hetkellä, kun äiti päättää sen pitää. Päihdeäitien vanhemmuus tarvitsee varmasti enemmän tukea kuin ”tavallisten” äitien vanhemmuus. Koska päihdeongelmaa häpeillään ja salaillaan, ei sitä neuvolassa aina huomata. (Neuvoloiden vähenevistä resursseista valittaminen jääköön silti osaltani toiseen postaukseen.)

Muistan, kuinka opiskeluaikana kuulin koulussa kauhutarinoita päihdeäideistä ja heidän vauvoistaan. Siitä, kuinka vauva syntyy vieroitusoireista tärisevänä äitinsä huumeongelman vuoksi. Tarina oli jo silloin kauhea kuulla. Nyt, kun tietää miten puolustuskyvytön ja huolenpidosta riippuvainen olento vauva ihan oikeasti on, niin eipä ole itku kaukana päihdeäitien vauvoja ajatellessa.

Joka ikisen vauvan soisi olevan maailman rakastetuin olento.

Siihen ei päästä tuomitsemalla päihdeäitejä, vaan auttamalla. Antamalla heille eväitä vanhemmuuteen. Katkaisemalla sukupolvelta toiselle periytyvä päihdeongelmien ketju. Haluaisin jokaisen päihdeäidin saavan hoitoa, mutta en tiedä kannatanko pakkohoitoa, tai missä määrin sen ’pakon’ kuuluisi toteutua. Hoitoon täytyy itsekin sitoutua ja haluta parantua.

Mutta tämä väitöstutkimuksen tulos on rohkaiseva. Terapiaan osallistuneet pitivät sitä erittäin hyödyllisenä ja olisivat halunneet jatkaa pidempäänkin. Avainasiat päihdeäitien hoidossa olivat varhainen puuttuminen ja pitkäaikainen tuki. 

 

Mitä mieltä olet päihdeäitien hoidosta?

kuva

Hyvinvointi Terveys Uutiset ja yhteiskunta