Ohi on, kohta!
Olen vuosikausia rakastanut sananlaskuja. Viime päivinä olen toistellut erästä mielessäni. Aika aikaansa kutakin. Palaan nimittäin töihin elokuun alussa, ja siihenhän ei ole enää kauaa! Laimentaakseni perhosten liikehdintää vatsassani kävin tutustumassa tulevaan (uuteen) työmaahani viime viikolla.
Ja kylläpä oli mahtavaa! Jutella aikuisten ihmisten kanssa työasioita, käyttää ammattisanastoa, kätellä monet tulevat työtoverit, laittaa aamulla eväät jääkaappiin ja saada syödä ne rauhassa, käydä yksin vessassa, pyöräillä ylhäisessä yksinäisyydessäni töihin ja takaisin, innostua tulevasta toimintakaudesta ja kaikista niistä mahdollisuuksista, joita voin sen aikana toteuttaa.
Ihan kaikista parasta mun työssäni on kuitenkin olla turvallinen ja lempeä aikuinen lapsille. Tehdä heille hyvä päivä. Sitä mulla on ollut eniten ikävä. Että voin olla se ihminen, joka sateisena ja harmaana lokakuun aamuna ottaa lapsen syliinsä ilman erityistä syytä ja kyselee häneltä kuulumisia. Pysähtyy lapsen äärelle ja saa hänet tuntemaan itsensä arvokkaaksi arjen keskellä. Johdattelee lapset satumaisiin mielikuvitusmaailmoihin, vaikka maailma ympärillä olisi levoton ja vaativa.
Kolikon kääntöpuoli on tietenkin se, etten enää ole niin paljon oman lapseni kanssa. Se on sekä haikeaa että helpottavaa. Uskon, että hänen on aikakin pärjätä jonkin verran ilman minuakin. Olemme niin onnellisessa tilanteessa, että mieheni jää hänen kanssaan kotiin vuoden loppuun saakka. Tämä oli meille itsestäänselvyys tasa-arvoista vanhemmuutta muutenkin tavoitellessamme. Toivon, että perheemme näyttää ainakin joillekin ihmisille esimerkkiä siitä, että tämä on hyvä ja tarpeellinen ratkaisu, jolle on painavat syynsä.
Saan aloittaa työt rauhassa, kun minun ei tarvitse moneen kuukauteen huolehtia lapsen hoidosta hakemisista. Mieheni saa viettää enemmän aikaa rakkaan tyttärensä kanssa ja maistaa kotivanhemman elämää. Kliseisesti toki ajattelen, että hän sen jälkeen ymmärtää minua paremmin. Kotivanhemmuus on kuitenkin toisinaan raskasta. Kyllä voisin vaihtaa muutamankin ostos-tv:n ääressä vietetyn väsyneen aamupäivän mielekkääseen ja aikaansaavaan aamupäivään työmaalla.
Onneksi pelkoni siitä, että reilu vuosi kotona beiben kanssa olisi lamaannuttanut aivotoimintani, tuntuisi osoittautuneen vääräksi. Niin hämmästyttävän skarppina osasin työhön tutustuessani olla. Onneksi työni on myös niitä, joissa vauvavuoden viettämisestä kotona on todellista hyötyä. Ymmärrän lapsiperheiden elämää nyt sata-, ellen peräti tuhatkertaisesti paremmin, kuin ennen omaa jälkeläistäni. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat, onkin muodostunut erääksi lempisananlaskuistani. Kaikki nyt vaan ei oo niin justiinsa. Onnellisuus on järjestelmällistä kenkätelinettä huomattavasti tärkeämpi asia.
Kyllä nämä kaksi pärjäävät, siinä missä minäkin olen onnistunut tuon pienen ihmisen pitämään hengissä ja suht tyytyväisenä elämäänsä.
