Sokerista, kukkasista, etanoista, sammakoista

 

Muistan, kuinka keväällä 2012 kuljin työmatkoja bussilla ison vatsani kanssa. Muutaman kerran samaan bussiin, minua vastapäätä istumaan sattui hyvin kaunis, mieleenjäävä ihminen. Hän oli nuori, pitkä, hoikka, tyylikäs. Sen näköinen, kuin olisi mielessään jossain muualla. Laittoi kuulokkeet korviinsa ja puristi tiukasti laukkuaan. Hän oli meikannut kauniit silmänsä todella taidokkaasti. Hänen vaaleat, lyhyet hiuksensa olivat upeasti leikatut. Hän oli poika. Nuori mies.

 

Minua harmittaa, etten sanonut hänelle kertaakaan, miten upea hän mielestäni oli. En tiedä, vaatiko laittautuminen häneltä rohkeutta ja saiko hän siitä pilkkaa osakseen. Näin hänen unelmansa hänen katseestaan. Hän halusi johonkin suureen kaupunkiin, löytämään sielunsisaruksia ja villiä vapautta. 

 

Lähtiessämme Pariisiin näimme lentokentällä toisen tyrmäävän upean ihmisen. Hänkin oli hyvin pitkä ja hyvin hoikka. Hänellä oli pitkä vaalea tukka tiukalla poninhännällä, dramaattisen musta silmämeikki ja suuret, verenpunaiset huulet. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan mustaan, jaloissaan hänellä oli vielä korkeat korot viemässä hänen poninhäntäänsä kohti kattoa. Jonossa hän sattui lähelle meitä, jolloin erotin parransängen. Vasta nyt, kun eteeni sattui Ville Ruuskan kuva, tajusin nähneeni juuri hänet lentokenttäjonossa. 

  Ville Ruuska / kuva  

Nuo olivat itselleni hyviä tilanteita testata, mitä ajattelen perinteisten sukupuoliroolien rikkomisesta. Tilanteissa jäin ihastelemaan ihmisen kauneutta ja mieleenjäävyyttä, en miettimään sukupuolilla leikittelyä. Toisaalta olin myös iloinen heidän puolestaan, että he voivat ilmentää ja toteuttaa itseään noin. Vaikkapa viisikymmentä vuotta sitten he eivät välttämättä olisi uskaltaneet. Oikeastaan en ajatellut mitään, totesin vain. Hienoa, ettei kukaan meistä ole aivan samanlainen kuin joku toinen. Hienoa, että ihmiset saavat, voivat ja uskaltavat olla sellaisia, miltä heistä sisimmässään tuntuu. 

 

Oikeastaan ajattelen sukupuolirooleista myös niin paljon, että Lilystä loppuisi palstatila. Mietin, miten kasvatamme poikia ja tyttöjä miehiksi ja naisiksi. Onko sukupuolella väliä, vai voiko sen häivyttää? Pitäisikö se häivyttää? Saako sen häivyttää? 

 

Kasvatustyylien kirjavassa ja sekalaisessa seurakuntakuorossa hoilaavat myös sukupuolisensitiivinen ja sukupuolineutraali kasvatus. Joillekin nämä ovat synonyymeja, mutta itse mielelläni pidän niitä vähäsen toisistaan poikkeavina käsitteinä. Sukupuolineutraalius on äärimmäisillään sukupuolien häivyttämistä siinä määrin, että lapselle ei kerrota hänen olevan poika tai tyttö. Sukupuolta ei kerrota siitä kysyville, eikä muista ihmisistä puhuta sukupuoliin viittaavin termein. Ruotsissa on päiväkoteja, joissa ei sanota hon tai han, vaan hen. Suomen kieli on toki tässä asiassa jo lähtöviivalla tasa-arvoisempi. 

 

Pidän enemmän sanasta sukupuolisensitiivinen. Biologiset sukupuolet ovat olemassa, puhuimme niistä tai emme. Toiset meistä siittävät ja toiset synnyttävät, toisten tisseillä voi ruokkia vauvoja ja toisten ei. Sukupuoli voi olla kokemuksena ihmiselle niin tärkeä, että hän korjaa sen vastaamaan omaa sisäistä kokemusmaailmaansa. Silloin on hyvinkin paljon väliä sukupuolen ulkoisella ilmenemisellä. Mutta luonteenpiirteet, kiinnostuksen kohteet, temperamentti, persoonallisuus, ihmisen koko kykeneväisyys, niitä en millään haluaisi niputtaa sukupuoliriippuvaisiksi asioiksi. 

 

Sukupuolensa korjannut Marja-Sisko Aalto / kuva

 

Toivon, ja aikalailla uskonkin, että tulemme vielä näkemään lapsuuden vapautumisen aikuisten asettamien normien kahleista. Nuoruus saa jo elää ja hengittää melko vapaasti lukemattomine alakulttuureineen. Vielä jonakin päivänä meillä saa olla kaikenlaisia pieniä poikia ja tyttöjä ilman, että he joutuvat kuulemaan sukupuoleensa liittyviä vanhanaikaisia tyypittelyjä. Vielä jonakin päivänä ovat hyvin harvassa ne miehet, jotka muistelevat katkerina lapsuutta, jolloin eivät saaneet pukeutua mekkoihin kuin metsässä, kaukana muiden silmistä. (Mukaillen Marja-Sisko Aallon haastattelua Me Naisissa 5/2013.) Sinä päivänä emme puhu kilteistä tytöistä ja raisuista pojista, vaan ihan vaan omanlaisistaan, omaksi itsekseen kasvavista lapsista. 

 

Onneksi me vanhemmat voimme jo kylvää vallankumouksen siemeniä. Kukaan ei voi pakottaa minua ohjailemaan rohkeaa, äänekästä, vahvatahtoista pientä tytärtäni kiltin pikku apulaisen rooliin. Hän saa olla juuri hän.