Sotkujen synninpäästö
Aihetta on sivuttu Kristaliinan palstalla ja siihen on pureuduttu phocahispidan tontilla. Mieleni minun tekevi heittää vielä oma lusikkani soppaan. Ehkä siksikin, että kun leimauduin sotkujen puolestapuhujaksi, niin saatoin samalla joissakin silmissä leimautua myös homssuiseksi, löperöksi kylähulluksi, joka ei aseta rajoja lapselleen. Mutta eihän se niin ole!
Ruoka on ihana, arvokas asia. Ruoan ja ruoka-aineiden maailma on kaunis, värikäs ja kiehtova. Sitä arvomaailmaa haluan välittää eteenpäin lapselleni. Olen todella kiinnostunut Sapere-menetelmästä, jossa lapsia tutustutetaan erilaisiin ruoka-aineisiin kaikilla aisteilla. Menetelmällä on saatu lapsia innostumaan ruoasta aivan eri tavalla kuin aiemmin, sekä syömään enemmän kasviksia ja hedelmiä. Sapere saa minut haaveilemaan kokonaisesta ruoka-teemaisesta päiväkodin toimintakaudesta, jonka aikana käytäisiin torilla, maisteltaisiin porukalla värikoodeittain kasviksia ja hedelmiä, viljeltäisiin itse yrttejä, leivottaisiin leipää… Oi ruoka, sinä se vasta jotakin olet.
Lisäksi olen kiinnostunut sormiruokailusta (linkin takaisessa Ylen jutussa viitataan myös Sapereen). Meillä sitä ei toteuteta kuin osittain, syystä jos toisestakin, mutta valtavan hienosti 10,5 kk tyyppi osaa jo tarttua ja syödä aivan erirakenteisia ruoka-aineksia yksittäisistä marjoista kurkkutikkuihin, avokadoviipaleisiin, hedelmäslaisseihin ja isoihin leivänpalasiin. Kakomista ei ole tapahtunut enää aikoihin, kun erilaisiin rakenteisiin on saanut rauhassa tutustua ja mäyssätä niitä suussa edestakaisin.
Sitten meidän keittiössä tapahtui yhtäkkiä ihme viime viikonloppuna. Tyyppi kouraisi mössöä lautaselta ja vei sen tarkasti suuhunsa. Kerta toisensa jälkeen. Kunnes lautanen oli tyhjä. Lusikka jäi unholaan jonnekin lautasen sivuun. Tuijotin touhua hämmentyneenä ja riemuissani. Siis sä keksit tuon itse! Tuo on sun tapasi syödä! Vau! Ja niin on nyt toistunut joka päivä. Toimituksen tiimellyksessä ruokaa menee hukkaan valehtelematta niinkin vähäinen määrä, kuin lusikallinen syliin ja lusikallinen lattialle. Ei siis mitään seinät soseessa -katastrofia.
Eiköhän se lusikka tuohon touhuun löydy mukaan jonakin päivänä, mutta nautitaan nyt ainakin hetken verran tästä uudesta, mielettömän hienosta taidosta ja oivalluksesta.
Todettakoon vielä, että ei meillä pöydässä saa riehua. Siis viskoa lautasia ynnä muita välineitä ja kiljua selkä kaarella. Mutta ruokaa saa tunnustella, katsella ja ihmetellä, vaikka läntätä pöytäänkin. Siis sotkea saa. Riehumista ei ole kyllä näkynytkään. Toki mulla on käynyt tuuri, koska lapseni suhtautuu ruokaan tosi positiivisesti ja on varustettu älyttömän hyvällä ruokahalulla. Itse syömisestä ei siis ole tarvinnut juuri koskaan taistella.
Tai sitten ruoka maittaa, koska sitä saa myös tutkia ja ihmetellä.
…
Kunnioitan ja ihailen naisia, joiden keittiö pysyy siistinä vauvavuodesta huolimatta. Siisteys saa olla tärkeää pikkulapsiperheessä, en vähättele sitä lainkaan. Mutta meidän perheen vauvanruokakulttuuri on ennemmin sellainen, että no hiotaan tuo tammipöytä sit joskus vauvavuoden jälkeen.
Pakollinen katsokaa-kuinka-lapseni-sotkee -kuva:
Ite söin turkkilaiset jogurtitkin!
…
Soppa on myös sinun lusikkaasi varten. Saat ällötä meikäläisiä ihan vapaasti. :)