Jos et sä kirjoita

Mikä yhdistää 1970-lukulaista emigranttirunoilijaa ja 2010-luvun sinkkunaista?

Kiskaisin vaalituloksen sulattelun lomassa loppuun Aila Meriluodon Vaarallista kokea – Päiväkirjat vuosilta 1953-1975 (yksi kirja vähemmän listallani tämä olisi kannattanut lukea ajat sitten!). Tärkein kirjan herättämä oivallus on, että runoilijan, neljän lapsen yksinhuoltajan, emigrantin ja ennen kaikkea naisen elämän voi tiivistää yhteen lauseeseen: Miksi se ei ota muhun yhteyttä? Tai kolmeen: Miksei se kirjoita? Se ei siis halua minua. Vai apua, jos se onkin kuollut?

Toisin sanoen: aika kuluu, ongelmat pysyvät – vain välineet muuttuvat. Meriluoto kyttää postilaatikkoaan tismalleen samalla intensiteetillä kuin No Sex and the City -palstan Jemina 40 vuotta myöhemmin kännykkäänsä. Mikseivät säädöt/hoidot/ihastukset koskaan ota yhteyttä, jos lupaavat? Mikä siinä on niin vaikeaa? Sanoisivat sitten suoraan, että ei kiinnosta.

Meriluodon päiväkirjat on läheistä sukua äskettäin lukemalleni Helenelle. Molemmat taiteilijakuvaukset täyttyvät oman arvon epäilystä, naisten välisen ystävyyden ylistyksestä (ja epäilystä), eristäytyneisyyden pohdinnasta ja rakkauden kaipuusta. Meriluodon päiväkirja tietysti antaa taiteilijan arjesta paljon raadollisemman ja arkisemman kuvan kuin Helenen kaltainen runollinen romaani.

Rohkea kirja, mutta välillä raskas. Kirjan lopussa olo on kuin turhan kiltillä ihmisellä, joka on joutunut kuuntelemaan kaverin suhdetilityksiä hiukan liian pitkään. Puuduttaa.

Onneksi kirjailija toteaa saman ihan itse kirjan viimeisellä sivulla: hupsista, päiväkirjat ovat yhtä ruikutusta siitä, että joko mies- tai kirjoitusrintamalla tökkii. Mutta niin se on – tyytyväisenä ja onnellisena ihmisellä ei ole tarvetta analysoida elämänsä tilaa.

Nyt alkoi tehdä mieli lukea Peter-Peter ja Lauri Viita – legensa jo eläessään, joiden valmistumisprosessin Meriluoto kuvaa päiväkirjassaan mehukkaasti.

Mutta niitä ennen lukulistallani ovat Olli Jalosen Yksityiset tähtutaivaat (tämä olisi kannattanut lukea ajat sitten -listaltani), Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa (olen varmasti ystäväpiirini ainoa ihminen, joka ei ole vielä lukenut ja hehkuttanut tätä kirjaa) ja parahiksi ennen minilomaa toimitukseen saapunut Keltaisen kirjaston uutuus, irlantilaisen Colm Tóbínin Brooklyn.

Eiköhän näiden parissa yksi pääsiäinen kulu. Rentoja pyhiä!