Kahden kerran kirjat

Maailman paras peikkokirja ei ole mikään satu. Noup. Maailman parhaassa peikkokirjassa mörrimöykky tihkuu arvoituksellista seksiä ja asuu Tampereen keskustassa.

Olen hypistellyt peikkokirjaa, Johanna Sinisalon romaania Ennen päivänlaskua ei voi, käsissäni pitkään. Lukisinko uudestaan? Olisiko se yhtä maaginen kuin ekalla kerralla vai joutuisinko pettymään raskaasti?

En ole lukenut kovin monta kirjaa useammin kuin yhdesti. Lapsena tietysti, mutta jo teininä lakkasin fiilistelemästä hyviä tarinoita uusintana. Parikymppisenä hain lääkettä nostalgiannälkääni lukemalla uusiksi yhden lapsuuteni lemppareista, jotain Nummelan ponitalli -sarjasta, ja kokemus oli karmea: tönkköä kieltä, urpo tarina, ankeat tyypit ja eivät ne ponitkaan enää kiinnostaneet. Kaikki kauniit muistot pilalla!

Pari vuotta sitten napsin uskaliaasti uusiksi Dorian Greyn muotokuvan, joka järistytti sieluani 15 vuotta sitten. No ei järisyttänyt enää.

Siksi kysyn nyt, teiltä, arvon kirjaviisaat – kannattaako kirjoja lukea uudestaan? Mitkä kirjat ovat päässeet teillä toiselle kierrokselle? Millaisiin kirjoihin toinen lukukerta tuo jotain lisää? Jos saan varovaisille aikeilleni peukkua, uusinta koittaa Sinisalon lisäksi ensimmäisenä näille:

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala
Lars Saabye Christensen: Velipuoli
Neil Straus: The Dirt
Jonathan Coe: Unen talo