Kesä ilman Hustvedtiä

Kaksi-nolla

Möh, mikä pettymys. Etsin aiemmin tällä palstalla Nykin-matkalle New York -aiheista luettavaa ja uumoilin, että Siri Hustvedtin uutuus voisi olla sopiva seuralainen. Onneksi luin Kesä ilman miehiä -opuksen jo Suomessa enkä roijannut sitä Atlantin toiselle puolelle. Ei olisi ollut vaivan arvoista.

Suhtaudun Hustvedtin romaaneihin ristiriitaisesti. Kaikki mitä rakastin oli hiukan häiritsevästi rakennettu mutta aiheutti minussa pari niin vuolasta ja puhdistavaa tyrskintäitkukohtausta, että se oli jo huikeaa.

Lumouksessa pidin kovasti uhkaavasta tunnelmasta, päähenkilön inhimillisyydestä ja siitä, että monet juonen keskeiset asiat jäivät auki.

Amerikkalaista elegiaa en ole lukenut, koska olen kuullut siitä oikeastaan pelkkää huonoa.

Ja tämä tuorein suomennos valitettavasti kuuluu sarjaan lähtee kirppikselle seuraavassa hyllyntyhjennyksessä.

Kirjan juoni lyhyesti: newyorkilainen runoilija Mia Fredricksen on ollut naimisissa 30 vuotta, kun hänen miehensä haluaa tauon avioliitosta nuoren, hemaisevan kollegansa vuoksi. Mia romahtaa, joutuu sairaalaan lepäämään ja lähtee toipumaan pieneen synnyinkaupunkiinsa Minnesotaan.

Siellä hän viettää toipilaskesää vanhainkodissa asuvan äitinsä naisporukan Joutsenten seurassa, tutustuu naapurin verevään nuoreen naiseen, jolla on kaksi pientä lasta ja vaikea mies, ja pitää kirjoittajapiiriä esimurrosikäisille tytöille.

Kuvioon kuuluu monenikäisten naisten ongelmien, unelmien, pelkojen ja onnen pohdintaa ja rutkasti kirjallisuussitaatteja.

Hustvedtin tekstissä on pahimmillaan jotain päälleliimattua ja pakotetun tuntuista. Ihan kuin kirjailija koko ajan vähän pinnistelisi osoittaakseen älykkyytensä ja oppineisuutensa. Niin nytkin.

Erityisen erikeepperöidyltä tuntuivat Mian ryöppyävät tilitykset kirjallisuusinstituution miehisyydestä ja naisen osasta pönkittää aviomiehen uraa ja yrittää tehdä omaa taiteellista työtä siinä sivussa. Tärkeä aihe, tietysti, mutta tässä ikävän puisevaa ja irrallista.

Parhaimmillaan Hustvedt on minusta yleensä kiinnostavien ja ristiriitaisten henkilöhahmojen rakentajana. Nyt tämäkin puoli tökki. Esimerkiksi Joutsenjoukon kapinallinen, kumaraan painunut ja Miaan tykästyvä Abigail, tuntuu pakolliselta hahmolta, joka on pitänyt kirjoittaa tarinaan osoittamaan, että kaikenikäisissä naisissa on syvyyttä ja että vanhuus ja yllätykset ne vasta kuuluvatkin yhteen.

Harmi, minä kun haluaisin niin kovasti tykätä Hustvedtistä.

Kommentit

Emilia Pyykkönen
Kuplia

Minulla jäi lomalla Kesä ilman miehiä kesken. Onneksi oli kasa kevään aikana kertyneitä hyviä kirjoja. Varsinkin Sinä päivänä oli huikea.

Nuuh beibe!

"Hustvedtin tekstissä on pahimmillaan jotain päälleliimattua ja pakotetun tuntuista. Ihan kuin kirjailija koko ajan vähän pinnistelisi osoittaakseen älykkyytensä ja oppineisuutensa."

Sinä sen sanoit! Juuri tuo Hustvedtin kirjoitustyylin ominaisuus raivostutti minua Amerikkalaisessa elegiassa. Myös henkilöiden tunteiden alleviivaaminen on todella luotaantyöntävää.

Amerikkalaisessa elegiassa kuvatun perheen ongelmat olivat mielestäni liian laimeita elegiaksi, enkä ole uskaltanut pitkästyttää itsenäni muilla Hustvedtin teoksilla.

susa

ah, ei voi kuin kompata vierailijaa, ihan sama tunne tuli amerikkalaista elegiaa läpikahlatessa. kirjaimellisesti oli aika kahlaaminen, se pakolla väännetyn draaman määrä vitutti ja enimmäkseen sain kirjaa katsoessa vaan järkyttävän päänsäryn  - lukematta sivuakaan. en olisi varmaan koskaan saanut koko teosta loppuun jos se ei olisi ollut lentokonelukemisena. kun istuu sillipurkissa neljä tuntia niin alkaa hustvedtin lukeminenkin jo kiehtoa.

yhdyn myös tohon, että hustvedt enimmäkseen tuntuu korostavan omaa oppineisuuttaan. amerikkalaista elegiaa lukiessa tuntui välillä enemmän siltä, kuin olisi lukenut esseetä romaanin sijaan.

ehkä pitäisi antaa vielä armoa ja yrittää lukea toi kaikki mitä rakastin, mutta saa nyt nähdä. tällä hetkellä kun kirjailijan nimestä saa vaan pahan olon.

Vierailija (Ei varmistettu)

Luin amerikkalaisen elegian alkuperäiskielellä, siis englanniksi ja minussa tämä teos ei härättänyt ärsytystä. Sen sijaan kesä ilman miehiä (luin myös englanniksi) oli minusta aivan kamala, kuin huono tyttökirja tai novelli. Lässähti heti alkuunsa ja loppukin oli vaisu, en ymmärrä lainkaan, miten kirja on julkaistu.

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Kiitos kommenteista! Jotenkin aavistelin, että en ole mielipiteineni yksin. Vasilisa ja Susa, ei siis ilmeisesti kannata ottaa lukulistalle Amerikkalaista elegiaa. Vierailijalle - ja Susallekin - suosittelen Lumousta, jos jotain Hustvedtiä haluaa lukea. Siinä mua ei tainnut ärsyttää juuri mikään muu kuin päähenkilön ajoittainen rasittavuus (joka samalla teki tyypistä uskottavan).

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Niin ja Emilia, Sinä päivänä oli aiheena mun edellisessä postauksessa, käy ihmeessä katsomassa, mitä mieltä muut olivat.

Iisa

Voi, mustakaan KIM ei ollut parasta Hustvedilta, mutta tykkäsin siitä silti, jotenkin se sattui osumaan oikeaan saumaan meikäläisellä (omat fiilikseni kirjasta täällä). Siltä myös näyttää, että olen ainoa Amerikkalaisesta elegiasta tykännyt.

Jäin vielä miettimään tuota kääntämisen vaikutusta SH:n teoksiin. Se tietäväinen fiilis, jonka kyllä itsekin SH:n tuotannosta tunnistan, ei noussut niinkään esiin Lumouksessa eikä siis KIM:ssäkään (ja luin ne molemmat englanniksi). Mun englantini ei tosin ole natiivitasoa, joten siinä voi jäädä monta vivahdetta lukiessa huomaamatta, kun välillä vetää vähän mutkaa suoraksi.

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Iisa, ihanaa, että olet toisinajattelija joukossamme! Käännös kyllä vaikuttaa paljon, joten ehkä olet lukenut sen paremman version.

Tuli mieleen vielä yksi kirjaamatta jäänyt pointti tästä kommentistasi: "Toisinaan rönsyjä kootaan dramaturgisesti napakoittavilla ratkaisuilla, kuten yllättämällä lukija puhuttelemalla häntä suoraan."

Nuo lukijan puhuttelut ärsyttivät minua paljon. Niitä ei käytetty johdonmukaisesti, vaan mikäli oikein muistan, ne hyppäsivät ihan puskista kirjan puolivälissä. Yllättävää toki, mutta jotenkin huolimatonta. Ja tämäkin toi sitä ikävää kikkailun makua, joka minusta leimasi koko kirjaa.

Iisa

No joo, kyllähän vähempikin riittäisi. Tehokeinot kääntyvät aina niin kovin helposti itseään vastaan. Vähemmän on niissäkin enemmän.

Jenni K-blogista (Ei varmistettu)

Hei! Kiva kun kommentoit kirjankansivertailuani, niin löysin tämän kirjoituksesi. Olen kaikesta ihan samaa mieltä ja tuo alun MÖH nauratti kovasti. Oikein riemastuin siitä, se oli niin paljon puhuva ilmaus ja tälle kirjalle sopiva. Minä kyllä pidin Amerikkalaisesta elegiastakin, joten toivon kovasti, ettei Hustvedtin seuravaa ole möh-tasoinen akateemisuuden osoitus ja kirjallinen tutkielma, vaan ihan oikea romaani.

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Hei Jenni, kivaa että löysit tänne! Tykkään blogistasi, mutta olen tähän asti ollut se hiljainen lukija. Hustvedtilta toivomme siis yksimielisesti enemmän laatua, vähemmän möhiä.

Tarmo (Ei varmistettu)

Mä olen osittain samoilla linjoilla, osittain Sirin vankka ihailija :). Lumous on mun lempikirjani Siriltä, myös, mutta kyllä Kaikki mitä rakastin mulle oli sellainen kirja, että tahdoin lukea Siriä lisää. Sikäli siis suosittelen. Se pääsi syvemmälle kuin Amerikkalainen elegia - johon itsekin olin pettynyt.
Ja Kesä ilman miehiä taas - no, en taida olla juuri mitään kirjallista mieltä siitä, koska sen teema sopi omaan kesääni kuin lusikka jätskiin. Siltä pohjalta nautin siitä kyllä suuresti, heh.

Kommentoi