Kukapa ei haluaisi jonnekin pois?
Kiitos ja ylistys! Nökötin eilen sohvannurkassa puoleen yöhön (olen unikeko, se on minulle myöhään). En malttanut laskea käsistäni romaania, jonka olin aloittanut hyvin skeptisenä ja jota olin lukenut noin 370 sivua vähän tuhahdellen ja pahinta peläten.
Nyt tulee juonipaljastus: Lionel Shriverin Jonnekin pois -romaanin sivulla 379 tapahtuu jotain pientä mutta mahtavaa. Juu, näkökulma vaihtuu hienoisesti, mutta vielä tärkeämpää on, että pitkään paikoillaan junnaanneeseen tarinaan tulee uusia kierroksia.
Jospa tässä välissä avaudun (taas vaihteeksi) lyhyesti suhteestani Shriveriin. Poikani Kevin on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Männävuonna haastattelemani Shriver vaikutti hyvin skarpilta, ehkä jopa hiukan pelottavalta ihmiseltä. Haluan kiihkeästi pitää hänen kirjoistaan. Mutta voi, pari edellistä shriveriä ovat olleet kamalaa kuraa.
Onneksi tämä Jonnekin pois on poikkeus.
Kirjan alussa viisikymppinen newyorkilainen perheenisä Shep Knacker on toteuttamassa monikymmenvuotisen haaveensa, lähtemässä pelkkä menolippu taskussa Afrikan rannikolla sijaitsevalle Pemban saarelle loppuiäkseen. H-hetkellä vaimo Glynis kuitenkin ilmoittaa olevansa parantumattomasti sairas. Koska Shep on aina huolehtinut muista enemmän kuin itsestään, hän jää hoitamaan kärttyisää vaimoaan, rahaa ja uhrautumista säästelemättä.
Shriverille tyypillisesti kirjan hahmot ovat veemäisiä ihmisiä, eikä vakava sairaus millään tavalla saa heitä herkistymään ja pehmenemään. Tämän tarinan tyypit ovat kuitenkin ärsyttäviä sellaisella inhimillisellä ja tunnistettavalla tavalla, joka ei saa jättämään kirjaa kesken vaan tuhahtelemaan ja ajattelemaan, että just tommonen! Senkin paskiainen! Niinpä tietysti!
Shep on lussukka, joka ei koskaan sano kenellekään vastaan ja kustantaa kaikkien muiden elämän. Vararikkohan siitä seuraa. Shepin paras ystävä Jackson on raivostuttava paasaaja ja Jacksonin vaimo Carol luotaantyöntävän rationaalinen jääkuningatar. Syöpäpotilas Glynis ja kirjan toinen parantumattomasti sairas, Jacksonin ja Carolin tytär Flicka, taas ovat itsekkäitä kusipäitä, jotka kuvittelevat saavansa loukata kaikkia lakkaamatta siksi, että ovat kipeitä.
Jonnekin pois on paikoin aika raskasta luettavaa. Ei niinkään yksityiskohtaisten erite- ja kipukuvausten ja pain in the ass -tyyppisten henkilöhahmojen takia vaan siksi, että Shriver on kirjoittanut henkilöhahmojen väliseen dialogiin hirmuisen määrän tietoa yhdysvaltalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä ja sen sudenkuopista. Välillä tämä ratkaisu puuduttaa ja tuntuu kankealta: muuten elävän tuntuiset hahmot kuulostavat epäaidoilta ja luennoivilta.
Toisaalta ihan vain tämän kirjan perusteella, asiaa enempää tuntematta, voin sanoa, että on aika kivaa maksaa veroja ja kuulua julkisen terveydenhuollon piiriin.
Kirjan tylsin osuus ovat ne parisataa sivua, kun Glynis riutuu pikkuhiljaa ja Shep huolehtii hänestä raivostuttavan lammasmaisesti – ja samalla vanhasta isästään, joka makaa huonossa kunnossa vanhainkodissa monen sadan kilometrin päässä.
Ilmeisesti lukijan on tarkoituskin hiukan turhautua Shepin kanssa: tämmöistä se on, samaa loputonta suota, voimien, säästöjen ja tunteiden ehtymistä. Mutta kuten sanottu, noin 150 sivua ennen loppua jysähtää, ja sen jälkeen kirjaa ei voi laskea käsistään. Ei siitä sen enempää, kannattaa lukea itse.
Kun lopetin kirjan, olin hiukan liikuttunut ja todella helpottunut. Ei tämä mikään Poikani Kevin ole, mutta hieno romaani joka tapauksessa. Kiitos kun et pettänyt, Shriver.