Lomalukemiset, eli nainen huutakoon seurakunnassa

Viimeviikk0inen pötköttelyparatiisini tarjosi täydelliset olosuhteet laatuaikaan kirjojen kanssa. Lomalukemisiksi lensivät kevään esikoinen, Iida Rauman Katoamisten kirja ja kirjahyllyssä kauan odotellut Anna Kortelaisen Levoton nainen – hysterian kulttuurihistoriaa. Hups vaan ja hoksasin jatkavani pitkään vallalla olleella kirjallisella naisasialinjallani.

Katoamisten kirjan ahmaisin kahdella allasmakoilulla – ja poltin nenäni, kun en malttanut jättää vetävää tarinaa kesken. Rauma on saanut paljon julkisuutta (jutut mm. Hesarissa, Ylioppilaslehdessä ja Imagessa), ja ihan syystä. Nuoren naisen kasvutarina on ehyt, sujuva ja konstailematon. Ja runsas kuin mikä, mutta pysyy silti kasassa.

Turkuun, anonyymiin länsisuomalaiseen pikkukaupunkiin, kouluun, vanhainkotiin ja baareihin sijoittuvan kirjan tunnelma on niin vahva, että nimettömän päähenkilön ja hänen rosoisen työkaveri-ihastuksensa odottaa kävelevän vastaan kauppareissulla.

Suosittelen – mutta vain siinä tapauksessa, että ronskin seksin sekä viinan ja psyykelääkkeiden nappailun lavea kuvaus ei tunnu puuduttavalta ajatukselta.

Lisäsin nenään aurinkorasvaa ja hyppäsin turkulaisesta opiskelija-asunnosta 1800-luvun lopun pariisilaiseen mielisairaalaan. Loikka oli lyhyt. Naisen seksuaalisuus ja sen säätely sekä vallankäyttö ovat aiheena sekä Rauman että Kortelaisen teoksissa.

Myönnän, että nuokuin läpi muutaman Levottoman naisen luvun hysteriakohtausten ja länsimaisen taiteen historian yhteyksistä, mutta muuten: jee! Kirjan tärkein anti minulle oli valottaa sitä, kuinka mielen sairaus toimii omana tilana naiselle, jonka keinot toteuttaa omaa tahtoaan ovat vähissä. Hyviä näkökulmia muidenkin tilojen kuin sata vuotta sitten trendikkään hysterian pohdintaan.

Kirja pulpautteli ajatuksia myös sen kirjoittajasta. Tykkään Anna Kortelaisen asenteesta ja halusta popularisoida  kuvataidetta ja siihen liittyviä ilmiöitä. Kaikille tämä ei kelpaa; Kortelainen tuntuu ärsytävän monia ihan älyttömästi. Harvoin saa kuulla niin töksyä arvostelua tutkija-kirjailijan olemuksesta, huulipunan sävystä, puhetavasta ja miesvalinnoista kuin Kortelaisen tapauksessa. Useimmiten asialla ovat naiset.

Kaikista ei tarvitse tykätä eikä tsempata siksi, että toinen nyt sattuu olemaan samaa sukupuolta. Masentavan usein olen kuitenkin ollut haistavinani kortelaisnurinassa sitä ikivanhaa nainen vaietkoon seurakunnassa -asennetta, jota suurin osa tuntemistani fiksuista naisista ainakin sanoo vastustavasa henkeen ja vereen.

Ehkä (naispuolisen) taidehistorioitsijan pitäisi edelleen nakuttaa apurahahakemuksia työhuoneensa rauhassa ja käydä haltioitumassa Firenzen taideaarteista ihan hissukseen. Kaikki muuhan on röyhkeää, epä-älyllistä tai yksinkertaisesti ärsyttävää.

Paskat. Ääntä, naiset!