Lukupäiväkirjan harvat helmet: viisi vuoden 2011 parasta kirjaa

Olen niitä ihmisiä, jotka merkitsevät ylös kaikki lukemansa kirjat. Minulla on kuopiolaisesta ekokaupasta 1990-luvun alkupuolella ostettu vihko, jossa on niin pienet ruudut, että voin kirjata lukemiseni siihen vielä monta, monta vuotta.

Vihko on lunttilappu ja aikamatka. Minun tarvitsee vain vilkaista vaikkapa vuoden 1998 kirjalistaa, ja muistan, miltä minusta tuona vuonna tuntui (enimmäkseen jännittävältä).

Pieni pallo kirjan nimen edessä tarkoittaa, että kirja oli jollain tavalla ravisuttava, tärkeä tai muuten vain loistava.

Olen nihkeä pallojen jakaja. Viime vuonna parhausmerkinnän sai vain kolme kirjaa, mutta niitä voinkin sitten suositella kaikille. Siis tässä hiukan myöhäisellä sytytyksellä vuoden 2011 lempikirjani:

Ensimmäinen vuonna 2011 lukemani kirja oli se kaikkein paras. Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on niin rauhallinen, kaunis ja syvän inhimillinen, että minua melkein itkettää, kun ajattelen sitä.

Pääsiäislomalla ahmin vanhempieni kuistilla Puolikkaan keltaista aurinkoa, haistoin Nsukkan katupölyn, ihailin Chimamanda Ngozi Adichien sujuvaa tarinankerrontaa ja opin asian jos toisenkin Nigeriasta ja Biafrasta.

Joululomalla nautiskelin Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plotista – siinäpä täydellinen fiksun ja viihdyttävän liitto.

Lähelle palloa pääsivät  Iida Rauman kasvutarina Katoamisten kirja  ja David Nichollsin itkettävä ja ihanan kepeä Sinä päivänä, jota ei muuten missään nimessä olisi pitänyt katsoa elokuvana.

Viittä kirjaa yhdistää näköjään yksi asia:  luin ne kaikki lomalla. Lentokoneessa matkalla kauas, hotellin uima-altaan helteessä silmiä siristellen, mökin siskonpedissä kesäyön kuulaassa valossa, laiturilla tuulen humina korvissa tai pyyheturbaani päässä joulusaunan jälkeen.

Löytäisinpä vuonna 2012 myös vuoden parhaan arkikirjan.