Lukupäiväkirjan harvat helmet: viisi vuoden 2011 parasta kirjaa

lukupvk.jpg

Olen niitä ihmisiä, jotka merkitsevät ylös kaikki lukemansa kirjat. Minulla on kuopiolaisesta ekokaupasta 1990-luvun alkupuolella ostettu vihko, jossa on niin pienet ruudut, että voin kirjata lukemiseni siihen vielä monta, monta vuotta.

Vihko on lunttilappu ja aikamatka. Minun tarvitsee vain vilkaista vaikkapa vuoden 1998 kirjalistaa, ja muistan, miltä minusta tuona vuonna tuntui (enimmäkseen jännittävältä).

Pieni pallo kirjan nimen edessä tarkoittaa, että kirja oli jollain tavalla ravisuttava, tärkeä tai muuten vain loistava.

Olen nihkeä pallojen jakaja. Viime vuonna parhausmerkinnän sai vain kolme kirjaa, mutta niitä voinkin sitten suositella kaikille. Siis tässä hiukan myöhäisellä sytytyksellä vuoden 2011 lempikirjani:

mercier-pascal-yojuna-lissaboniin1.jpg

Ensimmäinen vuonna 2011 lukemani kirja oli se kaikkein paras. Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on niin rauhallinen, kaunis ja syvän inhimillinen, että minua melkein itkettää, kun ajattelen sitä.

Pääsiäislomalla ahmin vanhempieni kuistilla Puolikkaan keltaista aurinkoa, haistoin Nsukkan katupölyn, ihailin Chimamanda Ngozi Adichien sujuvaa tarinankerrontaa ja opin asian jos toisenkin Nigeriasta ja Biafrasta.

Joululomalla nautiskelin Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plotista siinäpä täydellinen fiksun ja viihdyttävän liitto.

Lähelle palloa pääsivät  Iida Rauman kasvutarina Katoamisten kirja  ja David Nichollsin itkettävä ja ihanan kepeä Sinä päivänä, jota ei muuten missään nimessä olisi pitänyt katsoa elokuvana.

Viittä kirjaa yhdistää näköjään yksi asia:  luin ne kaikki lomalla. Lentokoneessa matkalla kauas, hotellin uima-altaan helteessä silmiä siristellen, mökin siskonpedissä kesäyön kuulaassa valossa, laiturilla tuulen humina korvissa tai pyyheturbaani päässä joulusaunan jälkeen.

Löytäisinpä vuonna 2012 myös vuoden parhaan arkikirjan.

Suhteet Oma elämä Mieli Kirjat

Miten scifiä luetaan?

kvanttivaras.jpg

Kirjahyllyssäni on aina ollut scifinkokoinen aukko. En ole koskaan innostunut suippokorvailusta vaan jättänyt kaikenlaisen tähteinvälisyyden kirjallisuudessa  iloisesti väliin. Jätin taannoin kesken myös Linnunradan käsikirjan liftareille, vaikka olin päättänyt pyhästi, että luen edes sen. Jopa kaikki Margaret Atwoodin romaanit ovat päätyneet yöpöydälleni pölyä keräämään, luoja varjele.

Ennuste ei siis ollut hääppöinen, kun aloitin vuoden 2011 viimeisinä päivinä Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan. Syitä oli kaksi: luotettavan kirjaystävän suositus ja halu selviytyä elämäni aikana edes yhdestä scifiromaanista, perkele.

Takana on nyt parisataa sivua, ja päällimmäisiä fiiliksiä kaksi: vetävä tarina, mutta en tajua mitään.

Minulla on koko ajan olo, että kirjassa on jokin syvempi taso, jota en tavoita, koska minulla ei ole tarvittavaa scifinlukutaitoa. En jaksa lukea romaania sanakirjan kanssa, joten en ymmärrä, mikä säieteoreetikko-kirjailijan termistöstä on juonen tai tunnelman kannalta oleellista tietoa ja mikä vaihtoehtoisen maailman luomisessa käytettyä mielikuvituksen helskyttelyä. Jos kirjassa viitataan kuolleiden sielujen ja madeleineleivosten lisäksi alan teoksiin, pointti menee minulta takuuvarmasti ohi.

Onko sillä sitten väliä, onkin toinen juttu.

Virkistävää on se, että tässäpä on kerrankin kirja, jossa voi tapahtua mitä tahansa ilman, että asiaa pystyy millään tavalla ennakoimaan. Koskaan ei tiedä, millä keinolla mestarivaras Jean le Flambeur selviää pinteestä.

Suomalaisen Rajamäen alun perin englanniksi kirjoittama Kvanttivaras on joka tapauksessa poikkeuksellisen ylistetty esikoinen. Jean le Flambeurin saaga on trilogia, jonka toinen osa on luvassa tänä vuonna Gummerukselta.

Olkaa kilttejä ja kertokaa te kokeneemmat, miten luette scifiä. Onko sitä tarpeen ymmärtää? Vai luetteko sitä lainkaan? Mikä siinä viehättää? Jos en ole tähän mennessä ymmärtänyt utopioiden viehätystä, onko kaikki toivo jo mennyttä?

Kulttuuri Kirjat