Vietin jouluna laatuaikaa kirjan kanssa. Välillä luotettavina seuralaisinamme olivat myös suklaarasia ja punaviinilasi, mutta enimmäkseen olimme kahden. Vain minä ja The Marriage Plot.

Koko H:n inspiroimana ja malttamattomana ihmisenä kävin ostamaassa Jeffrey Eugenidesin uusimman romaanin pyhälukemisiksi. Suomennoskin on tulossa pian – Otavalta maaliskuussa.

Fanitan Eugenidesia suuuuuuresti ja olen hänelle vähän suutuksissani siitä, että hän julkaisee niin harvakseltaan (kriitikkojen kupruille kehuma, elokuvana tunnetumpi Vigin Suicides 1993; bestseller Middlesex 2002). Vaikka vihaan termiä lukuromaani (mitä ne kaikki muut romaanit sitten ovat, tä?), ymmärrän, että se on keksitty Eugenidesin kaltaisten kirjailijoiden teoksia kuvaamaan.

The Marriage Plot on täydellisen viihdyttävä, nokkela, sujuva, inspiroiva, liikuttava ja sopivasti ajatuksia herättävä romaani. Sen kieli ei koukeroi eikä se ole musertavan surullinen silloinkaan kun päähenkilöt ovat surullisimmillaan. Se on loistava tarina.

Ja tarina on tiivistettynä tämä: On 1980-luvun alku, ja parikymppiset Madeleine, Mitchell ja Leonard valmistuvat Brownin yliopistosta. Pumpulissa kasvanut Madeleine ja fiksu köyhäilijä Leonard ovat pari, jonka yhteiselämää Leonardin vakava sairaus mutkistaa. Mitchell on ollut toivottoman rakastunut Madeleineen jo vuosia. Yliopiston jälkeen itse kunkin pitäisi tehdä suuria päätöksiä elämästä, urasta ja sitoutumisesta.

On virkistävää, että Eugenidesin henkilöt ovat nuoria, uuden edessä ja käännekohdissa. Kun lukee tarpeeksi monta keski-ikäistä elämänpettymyksen tilitystä, kaipaa välillä unelmia ja optimismia; muistutusta siitä, että elämä ei ole tyytymistä ja kurjistumista vaan aika pitkälti omia valintoja, joilla asioiden kulkuun on mahdollista vaikuttaa. Tosin Marriage Plotin nuorten aikuistuminen takkuaa, ja päämäärät ovat kaikilla hakusessa.

Princetonissa opettava Eugenides taitaa myös muihin teoksiin viittaamisen ilman sitä tärkeilevää ja alleviivaavaa vivahdetta, jota kavahdan. Teoksen nimi ja peruskuvio viittaavat Madeleinen ihaileman Jane Austenin ja hänen aikalaistensa teoksiin, onnistuneesti ja vailla snobbailua.

Ilahduttava, ihana kirja.

Lue tämä, jos…

*saat kiksit siitä, kun ylimieliset uusromantikot siteeraavat luennolla näsäviisaasti Derridaa ja Barthesia mutta osoittautuvat kännisissä opiskelijabileissä hulvattomiksi symppiksiksi.

*Middlesex on kaikkien aikojen parhaiden kirjojen listallasi top 10:ssä.

Ihmisen poika. Mitä siitä nyt sanoisi. Muuta kuin että jostain kumman syystä päätin kahlata loppun 600-sivuisen kirjan, joka olisi kaivannut todella reipasta tiivistämistä, jäntevöittämistä ja tiukkaa oikolukua.

Mike Pohjolan romaani on 1970-luvun lopussa syntyneen miehen kasvutarina. Kasvuun kuuluu uskontoa, larppausta, gootteja, talonvaltaajia ja Turun kunnallispolitiikkaa. Jep: Turun kunnallispolitiikkaa.

Yksi Ihmisen pojan pääteemoista on Turun tauti. Pohjola on perehtynyt romaaniaan varten antaumuksella siihen kähmintään, jonka ansiosta Turussa on purettu 1960-luvulta lähtien käsittämätön määrä vanhoja taloja uusien tieltä, kaavoitettu keskustaa niin kuin gryndereille on parhaiten sopinut ja roihautettu tuleen muutama silleen hankalasti suojeltu puutalo.

Hyvä aihe käsiteltäväksi romaanissa, mutta kokonaisuus ei solahda täysin sulavasti Pohjolan tiiliskiven muihin teemoihin.

Postaukseen innostanutta tässä kaikessa on se, että kun eilen illalla sulattelin Ihmisen pojan loppua (hauska ajatus mutta ei hirveän näppärä toteutus, valitettavasti), avasin television ja päädyin jälleen keskelle Turun tautia.

Yle esitti Jouko Aaltosen dokumentin Taistelu Turusta, jossa 1960-1980-luvulla valtuustossa ja lautakunnissa istuneet turkulaiset poliitikot, virkamiehet ja aktivistit muistelevat, mitä tuli tehtyä ja miksi. Juonipaljastus: Kukaan ei oikein ota vastuuta mistään. Ja oi kyllä, Ilkka Kanerva oli kehissä jo silloin.

Välillä seurataan 2000-luvun aktivisteja, jotka haluavat Turkuun autonomisen kulttuurikeskuksen ja ovat vallanneet taloja omaan käyttöönsä. Toinen juonipaljastus: aktivistien ja nykypoliitikkojenkaan dialogi ei vaikuta kovin hedelmälliseltä.

En yhtään jaksa sitä nillitystä, että ai kauhee kun 1970-luvulla rakennettiin pelkästään rumia taloja ja ihan kaikki jugendtalot ja puutalot maailmassa pitäisi suojella ja säästää ikuisiksi ajoiksi. Mutta samaa aihetta saman päivän aikana avanneet dokumentti ja romaani saivat raivon kiehahtamaan.

Aseveliakseli, saunailloissa kavereiden kesken tehdyt sopimukset ja silkka korruptio ovat tärkeimmät syyt siihen, että Turku on sen näköinen kuin se tänään on. Enimmäkseen kaunis minusta, mutta ei suinkaan reilun kerhon periaatteiden mukaan rakennettu. Missä määrin mikään suomalainen kaupunki on, sen kun tietäisi, mutta Turku on joka tapauksessa pahoinvointia aiheuttava esimerkki.

En ole varma, suosittelenko Ihmisen poikaa, mutta Taistelua Turusta suosittelen. Sen voi katsoa Yle Areenalta viikon ajan. Samalla voi hiukan kyynistellä ja miettiä, millä tavalla meininki on muuttunut parissa vuosikymmenessä. Eipä ole kovin kauan siitä, kun Vartiovuoren rinteiden rakentamisesta on viimeksi taisteltu.

Kuva: Petri Mulari/A-lehtien kuva-arkisto