”Tässä on ihan kiinnostavaa pohdintaa työelämästä, mutta sä sitten vihaat tätä minäkertojaa,” lausui kollegani Anni kiikuttaessaan työpöydälleni Kasey Edwardsin kirjaa Kolkyt ja risana (Nemo 2011).

Edwards on vähän päälle kolmikymppinen muutoksenhallintakonsultti, joka muutama vuosi sitten huomasi kyllästyneensä työhönsä täysin. Entinen työnarkkari, suorittaja ja uraohjus järkyttyi tuntemuksistaan, joutui hukkaan itseltään ja vajosi syvälle kolmenkympin kriisiin. Ja kirjoitti kriisistään kirjan.

Kollega oli oikeassa. Inhosin minäkertojaa ja tuhahtelin hänen mielenliikkeilleen koko 240-sivuisen kirjan ajan. Silti luin opuksen loppuun. Miksi?

Elämäntaito-oppaissa on jotain ärsyttävän koukuttavaa. Vaikka jokainen vähänkään ajatteleva yksilö tajuaa, että kirjaa lukemalla ei tule tyyneksi, onnelliseksi, luovaksi, menestyneeksi ja mitä näitä nyt on, elämänhallintaoppaiden genrellä on vankkumaton suosio. Ihmiset toivovat hirveästi, että joku (viisaampi) kertoisi, mitä minun pitäisi tehdä elämälläni.

Edwardsin ahistus laukeaa, kun koko elämän aiemmin täyttänyt työ ei enää tunnukaan merkitykselliseltä ja kaikelta putoaa pohja. Mikäs se elämän tarkoitus sitten olikaan? Miksi ylipäätään kannattaa tehdä yhtään mitään? Iskee vanha kunnon eksistentiaalinen kriisi.

Tunnistan tilanteen, en tosin työn aiheuttamana. Ehkä siksi jaksoin lukea, kuinka Edwards juoksee motivaatiota etsien ties kuinka monessa työhaastattelussa, kokeilee meditaatiota, katselee koiranpentuja, hakee apua ennustajalta ja juo kahvia menestyneiden ystäviensä kanssa ja haastattelee heitä vastausten toivossa.

Kirjan kieli on sekä ärsyttävän mukareteetä (puhutaan muun muassa panemisesta ja piiskaamisesta, hui) että kliseistä: lähes jokainen luku alkaa kirjoittajaa inspiroivan ihmisen esittelyllä, jonka tarkoitus varmaankin on ylistää tyypin kadehdittavaa esimerkillisyyttä mutta joka on minusta haukottavan – no, amerikkalaista (vaikka Edwards onkin australialainen).

Esimerkiksi näin: ”Kun tapasin serkkuni kihlatun ensi kertaa, ajattelin, että serkullani on käynyt aikamoinen mäihä. Kate on fiksu, sivistynyt ja intohimoinen. Hänellä on uskallusta ja ihailtavaa kykyä kiistellä politiikasta appiukkonsa kanssa. Häissä Katea kuvailtiin puheissa ”kauniiksi sekä sisäisesti että ulkoisesti.””

Myös kertojan suuri oivallus siitä – ja nyt seuraa juonipaljastus – että megalomaaninen palkka, korkea asema, uralla etenemisen nimissä paiskitut pitkät työpäivät ja ihmissuhteiden solmiminen verkostoitumismielessä eivät riitä tekemään ihmistä onnelliseksi tai tyytyväiseksi, tuntuu näin suomalaiselta humanistipohjalta aika absurdilta hoksaukselta.

Kaikesta huolimatta viihdyin kirjan parissa. Se ei aiheuttanut uusia oivalluksia mutta muistutti, että työhön on tervettä suhtautua (vain) työnä. Että ulkoapäin on paha mennä sanomaan, mikä on toiselle hyväksi. Että yksi haluaa tehdä työtä, jota kohtaan tuntee intohimoa ja toiselle riittää, että työstä saa rahaa – ja että molempi parempi. Että jos hyvin käy, kriisin läpi räpisteltyään voi tuntea itsensä entistä paremmin ja olla vähän entistä viisaampi.

Yhden Kaseyn oivalluksista haluan jakaa teidän kanssanne: Kriisit harvoin ratkeavat muuttamalla koko elämä. Harvalle ihmiselle on hyväksi hylätä kerralla kaikki vanha ja ajatella, että viimeisimmät kymmenen vuotta elämästä ovat valuneet hukkaan joutavia puuhastellessa. Sen sijaan on hyvä käydä läpi oman (työ)elämän osa-alueita, miettiä, mikä on hyvää ja säilyttämisen arvoista ja rakentaa uutta toimivien asioiden ja vahvuuksien päälle. Se on oppimista eikä ongelman karkuun juoksemista.

Seuraavaa kriisiä odotellessa.