Pamuk ei petä

pamuk.jpg

Jos kirjan sivuilla voi tehdä matkoja, olen käynyt Istanbulissa viisi kertaa. Yhdesti menin kaupunkiin lentokoneella, neljästi Orhan Pamukin opastamana, sohvalla pötköttäen.

Luin reilu vuosi sitten ensimmäisen Pamukini, Viattomuuden museon, ja huokailin ihastuksesta. Pamukin tavassa rakentaa tunnelmia ja maalata kokonainen ihmiselämä on jotain, mikä koskettaa minua niin että itkettää. Lukemieni Pamukin romaanien päähenkilöt ovat kaikki melankolisia haaveilijoita, jotka etsivät kiihkeästi ja surullisesti jotain – eivätkä tietenkään löydä etsimäänsä koskaan.

Pamukin tuorein suomennos, turkiksi jo 1980-luvun alussa ilmestynyt Hiljainen talo ei ole poikkeus. Siinä kolme istanbulilaissisarusta saapuu kesän viettoon äkäisen mummin ja hänen kääpiöpalvelijansa Recepin luo pikkukaupunkiin meren rannalle. Eletään aikaa juuri ennen vuoden 1980 sotilasvallankaappausta, ja kommunistit ja nationalistit ottavat yhteen kuumina kesäpäivinä.

Väkivallan, onnettomuuden tai jonkin epämääräisen, peruuttamattoman uhka leijuu kaiken yllä – lukija arvaa, että kohta rysähtää, mutta ei voi olla varma, miten.

Näkökulma on vuorotellen viiden eri henkilön: Amerikkaan muutosta haaveilevan pikkuveli Metinin, viinaa suruunsa kiskovan isoveli Farukin,  menneessä elävän isoäiti Fatman, palvelija Recepin ja oikeistolaisjärjestössä paikkaansa hakevan Recepin veljenpojan Hasanin.

Pamuk luonnostelee kiinnostavasti eri kohdalla elämää olevia ihmisiä. Yhdet ovat vihaisen toiveikkaita, toinen luovuttamassa, joku jo irti tästä maailmasta. Ne ihmiskuvauksen hienoimmat pamukmaiset syöverit ja nyanssit tosin jäävät Hiljaisessa talossa saavuttamatta, mutta onko tuo ihmekään, kun kyse on 30 vuotta sitten kirjoitetusta nuoruudenteoksesta. Kirjailija tulee taitavammaksi, onneksi.

Pamuk on hieno turkkilaisen yhteiskunnan kuvaaja. Saan näistä kirjoista samanlaisia kiksejä kuin Chimamanda Ngozi Adichien Nigeriaan sijoittuvista romaaneista – paljon uutta tietoa ja oivalluksia.

Seuraavina Pamuk-listallani ne puhutuimmat ja suosituimmat, Nimeni on punainen ja Lumi. Mielipiteitä niistä? Sen muistan, että ainakin mainio Laurafree on taannoin intoillut Pamukista.

Suhteet Oma elämä Kirjat Matkat

Ilta tuli, väsyttää

cunningham.jpg

Tiedättekö sen pettymyksen tunteen, jonka ihminen kokee, kun kirjan kansiliepeeseen on painettu ylistäviä otteita teoksen jo julkaistuista kritiikeistä ja itse ei löydä niille teoksesta vastinetta, vaikka kuinka yrittää?

Pitäisi kovettaa sielunsa eikä uskoa markkinointihenkisiin takakansipoimintoihin. Tällä kertaa pettymyksen tuotti Michael Cunninghamin Illan tullen -kirjan hehkutus.

”…Kirjaa ei voi lukea ymmärtämättä, kuinka kokonaisen maailman voi löytää yhdestä vesipisarasta, huolimattomasti heitetystä kommentista, maljakon kaaresta. (Boston Globe)”

Kyllä muuten voi.

Romaanissa on lauseita, jotka ovat niin huolella mietittyjä ja kauniita, että ne melkein leijuvat. (Entertainment Weekly)”

En minä vaan huomannut mitään maasta irtautumista.

On aina inhaa, kun siistääonyksparhaistamunlukemistakirjoistaikinä-kirjailijan tuore teos osoittautuu pettymykseksi. En varmasti ole ainoa, joka huutaa hallelujaa aina, kun puhutaan Tunnit-kirjasta. Yhtä moni nyyhkii liikutuksesta Koti maailman laidalla -teoksen äärellä. Säkenöivät päivät -scifistely herättää hiukan ristiriitaisempia tunteita, mutta ihan jees sekin useimpien Cunninghamin ystävien mielestä on.

Näihin nähden Illan tullen on ihan kiva, helposti sulava kirja, joka viihdyttää ja herättelee ajatuksia mutta ei tarjoa mitään unohtumatonta. Tarinassa nelikymppinen newyorkilainen galleristi Peter käy läpi pientä ikä- ja urakriisiä, sokeutuu kultturellin vaimonsa upeudelle ja kehittää ihastuksen vaimon ihanasti sekaisin olevaan pikkuveljeen Mizzyyn.

Taidemaailmaa, galleristien raadollisuutta, naisen (ja miehen) vanhenemista, elämän hurjimman kärjen tylsistymistä ja ihastumisen hurmaa käsitellään. Ollaan elämän suurten kysymysten äärellä. Tekstin rytmi on ihanan verkkainen. Mutta minua ei silti kosketa.

Pahimmillaan tässä Cunninghamin tekstissä on sitä samaa väkinäistä älykkyyden ja sivistyneisyyden osoitusta kuin Siri Hustvedtilla ärsyttävimmillään. Tai ehkä kulttuurikikkailu ei olekaan kirjan suurin kolhous. Ehkä luotaantyöntävintä on se surullinen, vähän väsähtänyt ja lannistunut tapa, jolla Peter tarkkailee elämää. Juuri nyt en jaksa.

Kulttuuri Kirjat