Katso HOMO!a

hommoo.jpg

Katso ihmistä, ecce homo. Taistolaislaulua muistuttava veisu soi pahasti päässä.

Menin katsomaan Kansallisteatterin HOMO!-musikkifarssin epäilevänä. Moni  oli moittinut esitystä itsestäänselvistä yleistyksistä, alleviivaavuudesta ja urpoista stereotypioista.

Ymmärrän, mutta en ihan allekirjoita.

Minusta HOMO! on viihdyttävä ja välillä jopa koskettava näytelmä, mutta ennen kaikkea se on tosi hyvä musikaali.

Löyhä tarina on kirjoitettu Teräksen perheen ympärille. Rouva Hellevi Teräs on Päivi Räsästä muistuttava himokristitty kansanedustaja, joka ”ei tuomitse homoja vaan heidän tekonsa”. Rouvan tossukkamies on syvällä henkilökohtaisessa kaapissaan, parikymppinen tytär ottaa rajusti yhteen äidin kanssa ja kaihoaa rakkautta.

Kaikki perheenjäsenet ovat rakastuneet Moritziin, perheen orpoon au pairiin, joka ”on kuin Michelangelon David”, ja tietysti homo. Roolin tekee häkellyttävän kaunis Johannes Holopainen – harvinaisen sopiva näyttelijä esittämään kaikkien päät sekaisin panevaa raamikasta nuorta miestä, muuten.

Siinä sitten maailmat törmäävät ja samalla tarkastellaan homojen historiaa Suomessa.

Esityksessä on ihanaa energiaa, intensiteettiä ja lämpöä. Luulen, että sen sai aikaan Teatterikorkeasta lainassa olleiden nuorten näyttelijöiden ja kokeneempien kansallistatterilaisten (mm. Rea Mauranen, Kristiina Halttu, Juha Muje ja Katariina Kaitue) yhteistyö.

Jussi Tuurnan biisit tuovat tekstiin syvyyttä, ja näyttelijät myös vetävät ne enimmäkseen hienosti. Olavi Uusivirran ja Anna Paavilaisen taidot jo tiedetään, mutta Riku Nieminen on ihan ykkönen. Laulutaidon lisäksi Nieminen vieläpä liikkuu hyvin.

Ei siis moitteen sanaa minulta kirkko ja homot -asetelmasta tai raiskaavista jääkiekkoilijoista.

Moitin lähinnä näytelmän loppupuolen irralliseksi jäänyttä, karnevalistista kohtausta, jossa lavalle paiskattiin esimerkiksi islam ja burkhaa käyttävät naiset, Hitler, Winston Churchill ja ainakin minulle tuntematon brittitutkija Alan Turing. Vähempikin alleviivaus olisi riittänyt kertomaan, että vääryyttä on tehty ja paljon.

Taas kerran nassutan myös esityksen kestosta. Plliiiiiiis, tiivistäkää, ohjaajat. Näytelmä saa olla aika killeri, että se pysyy kasassa ja sitä jaksaa katsoa takapuoli puutumatta yli kolme tuntia. HOMO! ei ihan onnistunut.

Lisäksi musikaalin loppu oli turhan venytetty ja we shall overcome -henkinen lopetusbiisi korni. Mutta kuten ystäväni esityksen jälkeen sanoi, on virkistävää katsoa joskus teatteria, jolla on selkeä sanoma ja tavoite. Olisiko mahdollista, että jokainen saisi rauhassa rakastaa ketä haluaa?

Kuva: Laura Malmivaara

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään

Juonipaljastus: Jonathan Safran Foer ruokkii huonoa omaatuntoa

foer.jpg

Mitä söit lounaaksi? Millä perusteella teit ostokset, kun kävit viimeksi kaupassa?

Sain viimein luettua keväällä suomeksi ilmestyneen keskustelunherättäjän, bestseller-kirjailija Jonathan Safran Foerin kirjan Eläinten syömisestä. Siinä newyorkilaiskirjailija selvittää tehotuotetun lihan ekologisia, taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia – eettisistä nyt puhumattakaan. Safran Foerin suuret kysymykset ovat: Millä hinnalla halpaa lihaa tuotetaan? Painaako minun nautinnon- ja mukavuudenhaluni enemmän kuin (tuotanto)eläinten oikeus hyvinvointiin?

Kaikki sai alkunsa, kun vuosia  seka- ja kasvissyönnin välimaastossa seilannut kirjailija päätti selvittää, mistä liha tulee hänen ja hänen lapsensa lautasille.

Foer teki kirjaansa varten tutkimusta kolmen vuoden ajan ja paneutui hommaan antaumuksella: hän raportoi tutkimustuloksia, vierailee kutsuttuna erilaisilla tiloilla, hiippailee eläinaktivistien mukana yön pimeydessä niillä suurtiloilla, jotka eivät avaa oviaan tarkkailijoille, ja haastattelee teurastamoiden työntekijöitä (niillekin hänet päästetään harvoin vierailemaan).

Enimmäkseen kirjailijan näkemät ja kuulemat asiat ovat rumia. Paljon on sitä sarjaa, joka on tullut suomalaisillekin tutuksi aktivistien kuvaamista sikavideoista: Kuolleita ja puolikuolleiksi stressaantuneita eläimiä ahtaissa häkeissä tai karsinoissa. Lehmiä, joilta viilletään teurastamossa kurkku auki, kun ne ovat vielä tajuissaan. Sairaiksi jalostettuja lintuja, joiden ainoa tarkoitus on kasvaa mahdollisimman muhkeiksi mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Safran Foer malttaa kuienkin olla mässäilemättä yksityiskohdilla. Toteava tyyli toimiikin paremmin.

Lukukokemuksena Eläinten syömisestä on yhtä aikaa kuvottava ja vetävä. Kirjailija kuljettaa tekstissä rinnakkain tutkimustietoa, tilanneraportteja ja haastatteluja pääasiassa kiinnostavasti. Tosin Foer on ilmeisen rakastunut aiheeseensa ja tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. Kirjailijan oma mielipide ei jää epäselväksi, mikä saattaa jonkun silmissä huojuttaa kirjan väitteiden luotettavuutta. Toisaalta: vaikka vain puolet raportoidusta olisi totta, voiko tällainen tapa  tuottaa ruokaa olla hyväksyttävää?

Vaikka Safran Foer (joka odysseiansa tuloksena siis on, yllätys yllätys, vegaani) toivoo voivansa vaikuttaa kirjallaan mahdollisimman monen ihmisen ajatuksiin, hän taitaa saarnata kääntyneille.

On vaikea kuvitella, että tätä kirjaa jonottaa lähikirjastosta se tyyppi, joka ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, millaisessa häkissä illalliseksi syöty broileri on ennen teurastusta elänyt tai montako lajia uhkaa sukupuutto siksi, että sushi on noin tsiljoonan ihmisen uusi lempiruoka.

Itse sain kirjasta uutta täsmätietoa mutu-tuntuman tueksi.  Lähteiden mukaan…

Yhtä kaupaan tai ravintolaan päätyvää katkarapukiloa kohti troolataan 26 kiloa sivusaalista, eli muita mereneläviä, jotka heitetään yli laidan kuolleena tai kuolemaisillaan. Tämä tekee useista lajeista uhanalaisia.

Karjatalouden vaikutus ilmaston lämpenemiseen on 40 % suurempi kuin maaiman koko liikenteen. Karjatalous on suurin ilmastonmuutoksen aiheuttaja.

Ajatuksia herätti myös kirjan suomalaislaitokseen kommentin kirjoittaneen Animalian toiminnanjohtaja Salla Tuomivaaran pohdinta siitä, kuka tuottaa tiedon, jonka varassa ihmiset tekevät ravintoon liittyyviä päätöksiä. Esimerkiksi Suomessa Valio – siis maitotuotteilla bisnestä tekevä firma – on pitkään ollut se taho, jonka suosituksia maitotuotteiden käytöstä on pidetty virallisina ja oikeina ja joihin on vedottu esimerkiks osteoporoosin ehkäisyssä.

Jokin kuviossa ei välttämättä ihan natsaa, sillä Suomi on niiden maiden joukossa, joissa kulutetaan eniten maitotuotteita ja jossa samaan aikaan esiintyy myös eniten osteoporoosia.

Ihan kaikki Safran Foerin uusina ja hätkähdyttävinä esittämät tutkimustulokset eivät paljon yllättäneet (vaikka ne tieteellisesti todistettuina saattavat toki uusia ollakin): Ihanko totta, että kalat tuntevat kipua, kun niitä kiskotaan veneeseen koukku suupielessä? Ja että tuotantoeläimetkin tuntevat pelkoa ja mielihyvää, enpä olisi osannut arvata.

Entä kirjan vaikutukset? Olen kirjan lukemisen jälkeen tuntenut huonon omantunnon vihlaisuja ja valinnut joissakin tilanteissa toisin kuin aiemmin. Tieto  lisää tuskaa, mutta  tuska on tehokas motivoija.

Hyvinvointi Liikunta Kirjat