Lähes tasan vuosi sitten hehkuttelin, että olin tehnyt jotain epätavallista: lukenut psykologisen trillerin.

Arvatkaa mitä? Taas on leuhottamisen aika: luin toisenkin.

Syy on saman miehen kuin viimeksi. Pekka Hiltusen Studio-sarjan avaus Vilpittömästi sinun oli sen verran koukuttava, että halusin lukea Lian ja Marin uudetkin kuviot.

Sysipimeä jatkuu siitä, mihin Vilpittömästi sinun jäi. Oikeuden, kohtuuden ja paremman maailman puolesta taisteleva Studio ottaa selvitettäväkseen rikossarjan, joka alkaa sillä, että joku murtautuu ihmisten YouTube-tileille ja lataa niille mustaa ruutua.

Sitten alkaa tapahtua murhia, jotka on videoitu ja levitetty YouTubeen. Lontoon poliisi on voimaton, tietysti, ja siksi Studio käärii hihansa ja virtää huipputietokoneensa homoja vihaavan murhaajan jahtiin.

Hiltunen rakentaa trilleriä tyylipuhtaasti. Cliffhangereita tipautellaan kappaleiden lopussa sen verran tehokkaasti, että yksi luku illalla ennen nukkumaan menoa kääntyi aika usein kolmeksi.

Suomalaisen Marin Lontooseen luomassa Studiossa on jotain todella koukuttavaa ja lohdullista. Studio on vähän niin kuin Batman (tai mitä muita niitä supersankareita nyt on), jonka tietää aina selviävän – vaikka kuinka saarrettuna ja kuolettavasti haavoitettuna. Marilla on loputtomasti rahaa, ja kirjailija on antanut lukijalle luvan odottaa, että studion henkilökunta pystyy ihmeisiin.

Se mistä en tässä sarjan toisessakaan osassa pidä, on toisteisuus ja jonkinlainen tunteiden haaleus. Vältän spoilausta, mutta vaikkapa kun tapahtuu eräs suuri tragedia, sen päähenkilöissä aiheuttamaa sokkia toistetaan niin monta kertaa ja samanlaisin fraasein, että lauseet käyvät tyhjiksi ja mekaanisiksi. Ne eivät auta tavoittamaan tunteita,  ihmisten suurta surua ja hätää.

On varmaan tarkoituskin, että sarjan henkilöt jäävät edelleen etäisiksi. Marin isoäidin Mamian ilmaantuminen skype-ruudulle avaamaan Studion mystisen johtonaisen lapsuutta ei paljon lähennä lukijaa ja päähenkilöitä. Ehkä se on lajityypin sanelema valinta, en tiedä.

Joka tapauksessa taitavasti rakennettu, viiltävän viihdyttävä ja uskottava jännäri tämäkin on.

Ja menee muuten tovi, ennen kuin tekee mieli kuunnella Queeniä.

Tämä kirja teki minut onnelliseksi. Tämä kirja sai minut tuntemaan, että ihan kaikki on mahdollista. Tämä kirja teki minusta paremman ihmisen, ainakin hetkeksi. Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että rakastan Patti Smithin omaelämäkertaa Ihan kakaroita. (Ja rakastuneen huruilulta nuo lauseet vähän kuulostavatkin.)

Smith lupasi ystävälleen, 1980-luvun lopussa kuolleelle Robert Mapplethorpelle, että kirjoittaisi jonain päivänä heidän tarinansa kirjaksi. Ystävä kyllä tuntuu tässä yhteydessä liian lievältä ilmaisulta. Smith ja Mapplethorpe kasvoivat yhdessä taiteilijoiksi, he olivat parikymppisinä rakastavaisia ja loppuelämänsä sielunkumppaneita.

Tarina rahapulan, nälän ja täiden piinaamista, omaa tietä ja ilmaisua kuumeisesti etsivästä parivaljakosta 1960-1970-luvun New Yorkissa on kaunis, koskettava, jännittävä, ihana ja ennen kaikkea inspiroiva.

En ehkä konkreettisesti ajatellut juuri tätä lukiessani, mutta näiltä ajatuksilta minusta tuntuu vielä viisi päivää kirjan lopettamisen jälkeenkin: Miksi muka en voisi tehdä elämässä ihan mitä tahansa? Muuttaa surffipummiksi Pohjois-Kaliforniaan tai alkaa vaikka kansanparantajaksi, joka kasvattaa viisi lasta. Miksi muka en saisi elämältä ihan kaikkea, mitä olen aina toivonut, vaikka en edes tiedä, mitä kaikkea haluan?

Lukiessa tuntuu paitsi inspiraatiohuuruiselta myös siltä kuin istuisi hotelli Chelsean aulassa, josta kipusivat omiin huoneisiinsa 1970-luvulla ihan kaikki, jotka olivat New Yorkissa jotakin. Janis Joplin, Jimi Hendrix, Allen Ginsberg, Edie Sedgwick, Andy Warhol; kaikki mainittu ja tavattu.

Jos haluaa jostain nillittää, niin Smith on kirjoittajana paikoin turhan toteava eli töksähtelevä, ja ihmisten tulevaisuuden – suuren maineen tai traagisen tuhon – ennakoiminen on inasen maneerista ja alleviivaavaa.

Antti Nylénin suomennos on oikein laadukas, mutta kun kirjan nimi (Just Kids) kerran on napattu eäästä kirjassa esiintyvästä lausahduksesta, suomennoksen pitäisi olla minusta olla merkitykseltään tarkka.

Mutta tämä nyt on tämmöistä nipotusta, kun muka pitää jotain kriittistäkin sanottavaa keksiä.  Tärkeää on vain se, että mikään kirja ei ole vaikuttanut minuun pitkään aikaan näin. Tuntuu kuin olisin saanut järjettömän hienon lahjan, vaikka ei ole joulu tai syntymäpäivä. Olen rakastunut.