Kesä ilman Hustvedtiä
Möh, mikä pettymys. Etsin aiemmin tällä palstalla Nykin-matkalle New York -aiheista luettavaa ja uumoilin, että Siri Hustvedtin uutuus voisi olla sopiva seuralainen. Onneksi luin Kesä ilman miehiä -opuksen jo Suomessa enkä roijannut sitä Atlantin toiselle puolelle. Ei olisi ollut vaivan arvoista.
Suhtaudun Hustvedtin romaaneihin ristiriitaisesti. Kaikki mitä rakastin oli hiukan häiritsevästi rakennettu mutta aiheutti minussa pari niin vuolasta ja puhdistavaa tyrskintäitkukohtausta, että se oli jo huikeaa.
Lumouksessa pidin kovasti uhkaavasta tunnelmasta, päähenkilön inhimillisyydestä ja siitä, että monet juonen keskeiset asiat jäivät auki.
Amerikkalaista elegiaa en ole lukenut, koska olen kuullut siitä oikeastaan pelkkää huonoa.
Ja tämä tuorein suomennos valitettavasti kuuluu sarjaan lähtee kirppikselle seuraavassa hyllyntyhjennyksessä.
Kirjan juoni lyhyesti: newyorkilainen runoilija Mia Fredricksen on ollut naimisissa 30 vuotta, kun hänen miehensä haluaa tauon avioliitosta nuoren, hemaisevan kollegansa vuoksi. Mia romahtaa, joutuu sairaalaan lepäämään ja lähtee toipumaan pieneen synnyinkaupunkiinsa Minnesotaan.
Siellä hän viettää toipilaskesää vanhainkodissa asuvan äitinsä naisporukan Joutsenten seurassa, tutustuu naapurin verevään nuoreen naiseen, jolla on kaksi pientä lasta ja vaikea mies, ja pitää kirjoittajapiiriä esimurrosikäisille tytöille.
Kuvioon kuuluu monenikäisten naisten ongelmien, unelmien, pelkojen ja onnen pohdintaa ja rutkasti kirjallisuussitaatteja.
Hustvedtin tekstissä on pahimmillaan jotain päälleliimattua ja pakotetun tuntuista. Ihan kuin kirjailija koko ajan vähän pinnistelisi osoittaakseen älykkyytensä ja oppineisuutensa. Niin nytkin.
Erityisen erikeepperöidyltä tuntuivat Mian ryöppyävät tilitykset kirjallisuusinstituution miehisyydestä ja naisen osasta pönkittää aviomiehen uraa ja yrittää tehdä omaa taiteellista työtä siinä sivussa. Tärkeä aihe, tietysti, mutta tässä ikävän puisevaa ja irrallista.
Parhaimmillaan Hustvedt on minusta yleensä kiinnostavien ja ristiriitaisten henkilöhahmojen rakentajana. Nyt tämäkin puoli tökki. Esimerkiksi Joutsenjoukon kapinallinen, kumaraan painunut ja Miaan tykästyvä Abigail, tuntuu pakolliselta hahmolta, joka on pitänyt kirjoittaa tarinaan osoittamaan, että kaikenikäisissä naisissa on syvyyttä ja että vanhuus ja yllätykset ne vasta kuuluvatkin yhteen.
Harmi, minä kun haluaisin niin kovasti tykätä Hustvedtistä.
