Vaikka kävin hienoissa paikoissa ja tapasin ihania ihmisiä, suosikkiasiani kesälomalla on ihan selvä: mökin laiturilla pötköttäminen kirjan kanssa. Olen vähään tyytyväinen, nähkääs.

En oikeastaan tiedä mitään rentouttavampaa kuin järvimaiseman, tyynen illan ja laiturilla istuskelun yhdistelmä. No lasi viiniä siihen kylkeen rentouttaa vielä vähän lisää.

Mökkilukemisistani toinen sopi juuri tähän tilanteeseen täydellisesti: Tove Janssonin Kesäkirja. En ole koskaan ollut maailman kovin Muumi-fani, mutta Janssonin tapa katsoa maailmaa miellyttää minua. Se tapa on  teeskentelemätön, suorasukainen, tarkka ja lämmin.

Kesäkirjan luin ruotsiksi (koska suomenkielinen painos oli Akateemisesta loppu). Aukkopaikkoja jäi, mutta tavoitin varmaan tärkeimmän. Kirjanen koostuu pienistä tarinoista, joissa Sophia ja hänen isoäitinsä viettävät kesiä Itä-Uudenmaan saaristossa. Mukana on myös isä, mutta hän on tarinoissa statisti, joka oikeastaan tekee vain töitä.

Sophia ja isoäiti puuhailevat arkisia saaristoasioita ja juttelevat elämästä ja vähän kaikesta muusta. Ihaninta on kaksikon luonteva ja kunnioittava suhde ja se, että tämä mummo ei ole mikään pikkuleiväntuoksuinen lempeä harmaahapsi tai kärsivällisyyden perikuva. Aiheet ovat vakavia: pohditaan vanhenemista, kuolemaa, pelkoa, yksinäisyyttä lapsen ja vanhuksen näkökulmasta.

Ja kaiken verkkaisen puuhastelun ja keskustelun maisemana on kesäinen saaristo, haavemaa. Joskus vielä vähän isompana minäkin hankin mökin saaristosta.

Ystäväni kertoi lukevansa Kesäkirjan lähes joka kesä. Ina puolestaa ennustaa vanhan bloginsa puolella napostelevansa yhden luvun Kesäkiraa jokaisella kesälomalla. Voi olla, että siitä tulee minunkin perinteeni. Mutta ehkä seuraavalla kerralla suomeksi.