Rahalla ei saa
Opiskelijana luulin, että aikuisena shoppailu on helppoa. Sen kun vaan etsii mieluisat ja laadukkaat vaatteet, maksaa niistä vähän enemmän kuin halpiskauppojen tuotteista, kun kerran käy palkkatöissä – ja elää vaatekappaleiden kanssa onnellisena ainakin elämänsä seuraavat viisi vuotta.
Kuinka väärässä olinkaan. Rahalla ei saa laatua.
Olisin valmis maksamaan vaatteesta reippaasti halpishintoja enemmän, jos voisin olla varma, että se ei nyppäänny ja hävitä värejään parissa pesussa.
Ei tuntuisi yhtään pahalta maksaa siitä ilosta, että minun ei tarvitse ostaa samoja vaatekaapin kulmakiviä, kuten harmaata villatakkia ja mustaa pitkähihaista trikoopaitaa vuoden tai edes puolen välein.
Mutta ei. Sen ”pikkuisen laadukkaamman” paidan sauma alkaa kiertää kolmannella käytöllä, ja ne ”vähän kalliimmat mutta ihan tosi hyvät farkut” lörähtävät muodottomiksi ensimmäisessä pesussa.
Syytä on myös minussa. Olen laiska shoppailija ja laadukkaiden luottovaatteiden metsästäjä. Ei puhettakaan, että lähtisin illalla töiden jälkeen kauppoja kiertämään. Ajatus lauantaipäivästä sovituskopissa puistattaa. Nettishoppailu on ajatuksena ok, mutta en mieluusti osta vaatteita sovittamatta, koska en jaksa palauttelurumbaa.
Asiaa helpottaisi, jos olisin niitä ihmisiä, jotka nyökyttelevät tyytyväisenä lukiessaan naistenlehdestä, että jokainen nainen tarvitsee kaappiinsa nämä viisi vaatekaapin niin sanottua peruspilaria:
1. Kaksi mustaa ja kaksi valkoista t-paitaa
2. Tummansiniset farkut
3. Pikkumusta
4. Trenssi
5. Laadukas jakkupuku (No just.)
Mutta kun en ole.
Tarvitsenko stylistin tai viitseliään ystävän, joka tuntee tyylini ja osaa etsiä minulle passelit laatukamat? Jatkanko hampaat irvessä pelkkää laatua tarjoavien luottokauppojen etsimistä ja pysyttelen loppuelämäni niissä?
Miten te muut laiskat kaupoissa kiertelijät ja sekundaan kyllästyneet shoppailijat olette ratkaisseet ongelman? Auttakee!
