Rahalla ei saa

vaatteita.jpg

Opiskelijana luulin, että aikuisena shoppailu on helppoa. Sen kun vaan etsii mieluisat ja laadukkaat vaatteet, maksaa niistä vähän enemmän kuin halpiskauppojen tuotteista, kun kerran käy palkkatöissä – ja elää vaatekappaleiden kanssa onnellisena ainakin elämänsä seuraavat viisi vuotta.

Kuinka väärässä olinkaan. Rahalla ei saa laatua.

Olisin valmis maksamaan vaatteesta reippaasti halpishintoja enemmän, jos voisin olla varma, että se ei nyppäänny ja hävitä värejään parissa pesussa.

Ei tuntuisi yhtään pahalta maksaa siitä ilosta, että minun ei tarvitse ostaa samoja vaatekaapin kulmakiviä, kuten harmaata villatakkia ja mustaa pitkähihaista trikoopaitaa vuoden tai edes puolen välein.

Mutta ei. Sen ”pikkuisen laadukkaamman” paidan sauma alkaa kiertää kolmannella käytöllä, ja ne ”vähän kalliimmat mutta ihan tosi hyvät farkut” lörähtävät muodottomiksi ensimmäisessä pesussa.

Syytä on myös minussa. Olen laiska shoppailija ja laadukkaiden luottovaatteiden metsästäjä. Ei puhettakaan, että lähtisin illalla töiden jälkeen kauppoja kiertämään. Ajatus lauantaipäivästä sovituskopissa puistattaa. Nettishoppailu on ajatuksena ok, mutta en mieluusti osta vaatteita sovittamatta, koska en jaksa palauttelurumbaa.

t-paita.jpg

Asiaa helpottaisi, jos olisin niitä ihmisiä, jotka nyökyttelevät tyytyväisenä lukiessaan naistenlehdestä, että jokainen nainen tarvitsee kaappiinsa nämä viisi vaatekaapin niin sanottua peruspilaria:

1. Kaksi mustaa ja kaksi valkoista t-paitaa

2. Tummansiniset farkut

3. Pikkumusta

4. Trenssi

5. Laadukas jakkupuku (No just.)

Mutta kun en ole.

Tarvitsenko stylistin tai viitseliään ystävän, joka tuntee tyylini ja osaa etsiä minulle passelit laatukamat? Jatkanko hampaat irvessä pelkkää laatua tarjoavien luottokauppojen etsimistä ja pysyttelen loppuelämäni niissä?

Miten te muut laiskat kaupoissa kiertelijät ja sekundaan kyllästyneet shoppailijat olette ratkaisseet ongelman? Auttakee!

Muoti Ajattelin tänään Trendit

Poika joka jäsentää lauseita

lapsuuskirjat.jpg

Aikuiset kirjoittavat yleensä piinallisia kirjoja lapsuudesta. Lapset ovat kirjoissa pieniä aikaihmisiä – puuhaavat lasten asioita mutta analysoivat kokemaansa kuin täysikasvuiset. Kirjojoissa lapsuus on jostain syystä usein perhehelvettiä, kiusaamista ja liian suurista asioista yksin selviytymistä.

Nyt tiedän ainakin kaksi hienoa poikkeusta. Luin juuri Olli Jalosen kehutun Poikakirjan. Ja se on kuulkaa kaunis kirja.

Päähenkilö Olli on todellinen poikkeus suomalaisessa kirjallisuudessa: herkkä poika, jonka asiat ovat hyvin. Vanhemmat eivät ole hirviöitä, suhde siskoihin on, no, ihan tavallinen, ja ystäviä on. Ollia ei kiusata, vaikka hän tykkää enemmän lauseenjäsennyksestä kuin urheilusta. Hän joutuu isojen asioiden eteen, mutta kohtaa ne ja kasvaa niiden mukana ihan turvassa – sen verran kuin ihminen nyt ylipäätään turvassa voi kasvaa.

Jalonen kuvailee itkettävän ihanan tarkkanäköisesti, millainen tunnelma viisilapsisen perheen kodissa on juuri ennen saunaa lauantai-iltana, millaisiin asioihin kymmenvuotias poika uppotuu tunneiksi tai miltä tuntuu vatsanpohjassa, kun opettaja sokean raivon vallassa naulaa puutyötunnilla kätensä kiinni pöytään.

Fanitan myös Jalosen tapaa käyttää epäsuoraa sanajärjestystä. Se on perusjuttu jo kirjailijan aiemmassa tuotannossa, mutta lapsen suuhun puheenomaiset lauseen käyvät erityisen sattuvasti.

***

Poikakirjan veroinen – tai jopa parempi – lapsuudenkuvaus on kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin romaani Linnuntietä. Ainakin tänään olen sitä mieltä, että se on paras lukemani kirja.

Kirjassa kahdeksanvuotias Madeleine muuttaa perheen kanssa isän työn vuoksi ilmavoimien tukikohtaan. Aurinko häikäisee ja pihanurmikot ovat tarkkaan leikatut, mutta pinnan alla kuplii uhkaavaa. Sitten joku kuolee.

Linnuntiessä parasta on tunnelma: painostava, kiehtova. Kirjaa lukiessa muistaa kipeästi, että lapsilla on oma maailmansa, josta aikuiset eivät aavista mitään, vaikka kaikki tapahtuu silmien alla.

Itse elin kirjan kautta uudestaan erään 1980-luvun lopun kesän, jolloin asuinalueellamme liikkui mies, joka vahtasi lapsia puskissa. Kyttääjä, itsensäpaljastaja. Tai pedofiili. Kaikki lapset tiesivät, luultavasti kukaan ei kertonut aikuisille. En ainakaan minä.

En usko, että osaisin kirjoittaa uskottavasti ja elävästi niistä tunteista ja tunnelmista, joissa silloin elin. Siksi ihailen Jalosta ja MacDonaldia.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen