Arvatkaapa, luinko Seattlessa ja San Franciscossa mitään? En tasan yhtään sivua yhdestäkään muusta kirjasta kuin matkaoppaista.

Tein sen sijaan erittäin filosofisen, syvällisen ja kauaskantoisen oivalluksen.

On olemassa kahdenlaisia matkoja: niitä, joilla lämpimässä makaaminen ja lukeminen on loman tärkein ohjelmanumero.

Ja niitä, joilla ei halua tai jaksa lukea mitään, koska kaikki aika menee ihan muiden asioiden tekemiseen ja sulattamiseen (2200 vuotta vanhat jättimäiset Pohjois-Kalifornian punapuut, jäätävä sumu San Franciscon North Beachilla, tuhat erilaista pienpanimon amber alea Portlandissa, Kurt Cobainin beige villatakki museon vitriinissä, Kanadan lumihuippuiset vuoret).

Minkä vuoksi näille matkoille on tästä lähtien aivan turha pakata kirjoja tiiliskiviksi laukkuun – note to self.

Mutta paluumatkalla lentokoneessa aloitin Amor Towlesin Seuraelämän säännöt (WSOY 2012).

Jännä kirja. Jännä sillä tavalla, että ei ihan tiedä, onko se kehu vai moite.

Ensin plussat: Seuraelämän säännöissä on ihana tunnelma. Lamasta nouseva 1930-luvun New York, jännittävät salakapakat, turmiollisuus ja viattomuus, suurkaupungin nuorten aikuisten toiveikkuus, kun kaikki on edessä ja elämän voi muuttaa vielä niin monta kertaa kuin tahtoo.

Tiiviisti: Katey ja Eve ovat konttorityttöjä ja kämppiksiä. He tapaavat uutena vuotena baarissa rikkaan ja ihanan Tinker Grey -nimisen nuoren miehen ja alkavat pyöriä yhdessä. Kolmikko on kahden kerroksen väkeä: yksi liikkuu Central Parkin laidan luksusasunnoissa ja maaseutukartanoiden samppajakuplakutsuilla, toiset Villagen salakapakoissa ja halvoissa ruokaloissa.

Kuinka nämä maailmat sovitetaan yhteen? Kuka kiipii, mihin ja millä hinnalla?

Seuraelämän säännöt on yhtä aikaa hyvin viihdyttävä ja tarpeeksi fiksu romaani. Towles on nikkaroinut juoneen hienon yllätyksen, joka herättää lukijan juuri silloin, kun on ehtinyt ajatella kirjan käyneen tasapaksuksi tapahtumien luetteloksi.

Tästä kirjasta saisi hyvän elokuvan. Se saisi Oscarin puvustuksesta, lavastuksesta ja naissivuosasta (Even roolista, jonka tekisi nuori Michelle Pfeiffer). Palkintoa ei  tulisi käsikirjoituksesta tai ohjauksesta. Siihen Seuraelämän säännöt on liian kepeä ja sen päähenkilöt liian traumattomia.

Ja sitten kaksi miinusta. Kepeys voi tarkoittaa myös pinnallisuutta ja tarttumakohtien puuttumista. Päähenkilö Katey on liian ylivoimainen ja teflonia, jotta hänestä voisi olla huolissaan tai riemuita hänen onnistumisistaan.

Kerronnan toteava tyyli toimii samoin. Tapahtumat ja ihmiset pysyvät vähän turhan etäällä.

Avausvirke: Lokakuun 4. päivän iltana 1966 Val ja minä, molemmat jo keski-iän paremmalla puolella, olimme Museum of Modern Artin Monet ovat kutsutut -näyttelyn avajaisissa – näyttelyn, jossa esiteltiin ensimmäisen kerran Walker Evansin 1930-luvun lopulla salaa ottamia kuvia New Yorkin metron matkustajista.
(Puuh. Mikä siinä pisteen käyttämisessä on niin vaikeaa?)

Suosittelen: Epookkielokuvien ja -tv-sarjojen ystäville, nokkeluuksien heittelyä arvostaville ja New York -romantikoille.