Onneksi olen usein väärässä.

Olin ihan varma, että arki-ilta Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla -katsomossa aiheuttaa penkissä nuokkumista ja katkeria ajatuksia siitä, miksi ohjaajat eivät koskaan tiivistä esityksiä kahteen tuntiin.

Kaverien kommenttien perusteella uumoilin  kipuilevani myös metateatterin aiheuttamien kyllästymisvihlaisujen kanssa. (Nykyäänhän on harvinaista, jos esityksessä ei muistuteta katsojaa jatkuvasti siitä, että tässä tehdään teatteria. Näyttelijät lavalla ovat näyttelijöitä ja sinä olet katsoja. Saako lähettää terveisiä? Lähetän tervesiä Brechtille!)

Onneksi olin väärässä. Tällä kertaa teatterin tekemistä kommentoiva teatteri oli  oikein viihdyttävää. Ennen kaikkea siksi, että Pohjantähden keskeiset hahmot – kolmikymppinen ohjaaja Saana Lavaste (Elina Knihtilä) ja nelikymppinen ohjaaja Mika Myllyaho (Kristo Salminen) – olivat niin kutkuttavan tunnistettavia ja juuri sopivan alleviivattuja tyyppejä. Joogaava feministi – check. Julkisia suosiva kasvissyöjä – check. Rooibos-teetä litkivä freelancer – check. Tunteiden tunnistaminen terapiassa – check. Akselin ja Elinan häävalssin tilalla Ismo Alangon ja A.W. Yrjänän Elokuun häävalssi – check. Oi sukupolveni tulkit!

Näytelmässä kahden ohjaajan on tarkoitus ohjata Täällä Pohjantähden alla dialogissa, uusia näkökulmia yhdessä etsien. Tietysti kaksikolle käy kuin Pentinkulmalla aikoinaan – vastakkainasettelun aika ei todellakaan ole ohi. Nämä kaksi hyvään pyrkivää hahmoa päätyvät ohjaamaan riidoissa irrallisia kohtauksia vihasta, vaikenemisesta ja väkivallasta.

Kohtaukset tarjoavat ihan kiinnostavia rinnastuksia ja kiteytyksiä siitä, miten viha syntyy ja purkautuu eri aikoina. Minulle eniten uutta ajateltavaa tarjosi kohtaus, jossa Koskelan Jussi (Taisto Reimaluoto, kuvassa) keskustelee näyttämöltä käsin hämäläisen maanviljelijän kanssa. Tätä on haastateltu oman pellon laidalla siitä, miltä tuntuu tuottaa ruokaa kaupunkilaisille, jotka enimmäkseen halveksivat  maaseudun juntteja ja ovat sitä mieltä, että se tukien nostaminen saisi jo loppua.

Monella tavalla tämä Kansallisteatterin fragmentaarinen tulkinta Linnan suurteoksesta on paljon vähemmän suuri kuin kolmen vuoden takainen Kristian Smedsin Tuntematon sotilas, joka halusi ravistella ja josta nostettiin mieletön haloo. Hyvä niin.

Näytelmän naiskuvasta tosin tulee pitkä miinus. Linnan romaanien naiset tuppaavat olemaan kirkasotsaisia, viattomia ja kärsiviä neitsytvaimoja ja pyhiä äitejä. Jos esityksen tavoitteena on kyseenalaistaa eepoksen perusasetelma, miksi Pentinkulman naiset ovat näyttämöllä juuri niitä samoja sovinnon seesteisiä ääniä kuin kirjassakin?

Kuva: Aura Nukari