Sopivan himmeä Pohjantähti

maajussit.jpg

Onneksi olen usein väärässä.

Olin ihan varma, että arki-ilta Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla -katsomossa aiheuttaa penkissä nuokkumista ja katkeria ajatuksia siitä, miksi ohjaajat eivät koskaan tiivistä esityksiä kahteen tuntiin.

Kaverien kommenttien perusteella uumoilin  kipuilevani myös metateatterin aiheuttamien kyllästymisvihlaisujen kanssa. (Nykyäänhän on harvinaista, jos esityksessä ei muistuteta katsojaa jatkuvasti siitä, että tässä tehdään teatteria. Näyttelijät lavalla ovat näyttelijöitä ja sinä olet katsoja. Saako lähettää terveisiä? Lähetän tervesiä Brechtille!)

Onneksi olin väärässä. Tällä kertaa teatterin tekemistä kommentoiva teatteri oli  oikein viihdyttävää. Ennen kaikkea siksi, että Pohjantähden keskeiset hahmot – kolmikymppinen ohjaaja Saana Lavaste (Elina Knihtilä) ja nelikymppinen ohjaaja Mika Myllyaho (Kristo Salminen) – olivat niin kutkuttavan tunnistettavia ja juuri sopivan alleviivattuja tyyppejä. Joogaava feministi – check. Julkisia suosiva kasvissyöjä – check. Rooibos-teetä litkivä freelancer – check. Tunteiden tunnistaminen terapiassa – check. Akselin ja Elinan häävalssin tilalla Ismo Alangon ja A.W. Yrjänän Elokuun häävalssi – check. Oi sukupolveni tulkit!

Näytelmässä kahden ohjaajan on tarkoitus ohjata Täällä Pohjantähden alla dialogissa, uusia näkökulmia yhdessä etsien. Tietysti kaksikolle käy kuin Pentinkulmalla aikoinaan – vastakkainasettelun aika ei todellakaan ole ohi. Nämä kaksi hyvään pyrkivää hahmoa päätyvät ohjaamaan riidoissa irrallisia kohtauksia vihasta, vaikenemisesta ja väkivallasta.

Kohtaukset tarjoavat ihan kiinnostavia rinnastuksia ja kiteytyksiä siitä, miten viha syntyy ja purkautuu eri aikoina. Minulle eniten uutta ajateltavaa tarjosi kohtaus, jossa Koskelan Jussi (Taisto Reimaluoto, kuvassa) keskustelee näyttämöltä käsin hämäläisen maanviljelijän kanssa. Tätä on haastateltu oman pellon laidalla siitä, miltä tuntuu tuottaa ruokaa kaupunkilaisille, jotka enimmäkseen halveksivat  maaseudun juntteja ja ovat sitä mieltä, että se tukien nostaminen saisi jo loppua.

Monella tavalla tämä Kansallisteatterin fragmentaarinen tulkinta Linnan suurteoksesta on paljon vähemmän suuri kuin kolmen vuoden takainen Kristian Smedsin Tuntematon sotilas, joka halusi ravistella ja josta nostettiin mieletön haloo. Hyvä niin.

Näytelmän naiskuvasta tosin tulee pitkä miinus. Linnan romaanien naiset tuppaavat olemaan kirkasotsaisia, viattomia ja kärsiviä neitsytvaimoja ja pyhiä äitejä. Jos esityksen tavoitteena on kyseenalaistaa eepoksen perusasetelma, miksi Pentinkulman naiset ovat näyttämöllä juuri niitä samoja sovinnon seesteisiä ääniä kuin kirjassakin?

Kuva: Aura Nukari

Kulttuuri Suosittelen

Omassa huoneessa

helene.jpg

Humalainen kollega lausui minulle vuosia sitten työpaikan juhlissa: ”Olet kuin Schjerfbeckin omakuva.” Oliko se kehu, piruilua vai pelkkä neutraali toteamus, en tiedä.

Luen parhaillaan Rakel Liehun romaania Helene, joka on fiktiivinen elämäkerta Helene Schjerfbeckistä. Olen hurmaantunut. Liehun kielestä, romaanin vaivattoman ilmavasta rakenteesta, elävästä ajankuvasta. En ole välittänyt selvittää, kuinka tarkkaa taustatyötä Liehu on kirjaa varten tehnyt. Ahmin tyytyväisenä esimerkiksi kuvasta siitä, kuinka taiteilija olisi voinut luoda viimeiset, eteerisen vääristyneet omakuvansa vähän ennen kuolemaa.

Olen lukenut hiljattain myös Helena Sinervon Runoilijan talossa ja Märta Tikkasta. Sivusilmällä mutta vakavin aikein huomaan vilkuilevani myös pikkipikkiriikkisen häpeän aiheita, vielä lukemattomia Sylvia Plathin päiväkirjaa ja Virginia Woolfin Omaa huonetta.

Vuodenvaihteessa Moderna Museetissa käydessäni sain kunnon kiksit yhdestä näyttelyn teoksesta: Kajsa Dahlbergin Ett eget rum/Tusen bibliotek koostuu Oman huoneen sivuista. Taiteilija on lainannut kirjan niteitä ruotsalaisista kirjastoista ja jäljentänyt omaan monisteversioonsa kaikki merkinnät, joita eri lukijat ovat kirjaston kirjoihin tehneet. Marginaalit ovat täynnä alleviivauksia, huutomerkkejä ja muistiinpanoja. Kirja on ollut lukijoilleen elintärkeä.

Päätelmä: minulla on meneillään kirjallinen naisasiakausi.

Kun Liehu kuvaa kirjassaan Schjerfbeckin ja hänen taiteilijatovereidensa, kuten Helena Westermarckin, Maria Wiikin ja Venny Soldanin, ystävyyttä ja solidaarisuutta, liikutun ja voimaannun. Naiset ovat raivoissaan vähättelystä ja siitä, että heidän mahdollisuutensa taiteilijoina ovat hatarammat kuin miesten, mutta minkäs teet.

Märta Tikkasen tapauksessa vajaa vuosisata myöhemmin suurin este kirjailijan työlle on juoppo aviomies, joka haluaa olla perheen ainoa taiteilija. Tästä en liikutu enkä voimaannu vaan ainoastaan vihastun.

Nykyään moni asia on toisin – ja ei, en aio tehdä tässä pakollista huomiota naisten haasteista yhdistää (taiteilijan) työ ja ura, naisten vähäisestä määrästä pörssiyhtiöiden johdossa tai siitä, että naisen euro on 80 senttiä. Kirjojen herättämät tunteet tekevät minut juuri nyt vain iloiseksi siitä, että niin monet lasikatot ovat hapertuneet.

Siksikin kai naistenpäivääkin vietetään. Ilo pintaan, siskot, lukekaa hyviä kirjoja.

Kuva: Helene Schjerfbeck: Punatäpäläinen omakuva, 1944. Ateneum.

Kulttuuri Kirjat Ajattelin tänään