Yksinäinen elokuvassa

 

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä riipivämpää on yksinäisyys. Mike Leigh’n elokuvassa Vuosi elämästä ihmiset ovat niin yksin, että ontto suru ja pelko kourivat vatsanpohjaa vielä elokuvan jälkeen kotona.

Pidän Leigh’n leffoista, ja varsinkin Salaisuuksia ja valheita ja Career Girls kolahtivat. Elokuvien luonteva arkisuus viehättää minua. Kyllä: oikeasti ihmiset yleensä asuvat vähän nukkavieruissa asunnoissa, liikehtivät ja höpöttävät hermostuneesti, kun heitä jännittää, käyttävät väärästä paikasta lököttäviä housuja ja kertovat huonoja juttuja. Ja vanhenevat raadollisesti: leuan linja katoaa, mielipiteet jyrkkenevät sietämättömiksi, hengitys vinkuu ja rohisee rappuja ylös noustessa.

Vuosi elämästäni -elokuvan ydin on ajatus siitä, että onni on yhtä yksinkertaista kuin rakkaat ihmiset ympärillä. Mutta onnea jaetaan julman summittaisesti: yhdet saavat vanheta läheisten lämmössä, toiset pyristelevät ulkopuolisuuden tunteessa ja lääkitsevät läheisyyden tarvettaan päivälliskutsuilla niiden onnekkaampien ihmisten kotoisissa keittiöissä. Shit happens.

Elokuvin riipaisevin hahmo on ikisinkku Mary (loistava Lesley Manville), j0ka on se rasittava, viinaanmenevä, tekoreipas vakiovieras työkaveri Gerrin ihanneperheen päivällisillä. Gerri ja hänen miehensä Tom ovat hyviä tyyppejä, mutta heidän harmoninen avioliittonsa alkaa ärsyttää, kun rinnalla kaikki ystävät ovat niin yksin, että ovat ihan hilkulla hajota.

Kävin katsomassa elokuvan yksin, ja se sopi elokuvan tunnelmaan hyvin. Vieressäni – ja joka puolella salia – istui esimmäkseen kuusikymppisiä naisia ja miehiä, osa yksin ja osa seuralaisen kanssa. Kun vedin takkia niskaan, ajattelin hivenen melankolisena, että tällaista elämä on – mutta toivottavasti ei minun elämäni kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Mitähän vieruskaverit ajattelivat?

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen

Vain Tarmo Ropponen puuttuu

4649277.jpg

(Kuvan kynä ei liity Tarmo Ropposeen.)

Tämä paljastus saattaa järkyttää herkimpiä ja niitä, jotka kuvittelivat, että ihan vielä ei tarvitse tietää, ketä äänestää: eduskuntavaalit käytiin eilen. Siltä siis vaikutti, kun käänsi Kymmenen uutisille kesken lähetyksen. Siellä juontaja luetteli pokkana vaaleissa Uudeltamaalta eduskuntaan läpi meneviä. Grafiikka oli tuttua vaali-illan valvojaisista, sanankäänteet olivat samat. Vain Tarmo Ropponen puuttui.

Paitsi että kyse oli Maikkarin ja muutaman muun median teettämän mielipidemittauksen tuloksista. Vaali-illan tulostenlaskentaa muistuttaneen jutun keskeinen anti oli, että kyselyn mukaan perussuomalaiset nousisi Uudellamaalla toiseksi suurimmaksi puolueeksi heti kokoomuksen jälkeen. Timo Soini puolelstaan saisi enemmän ääniä kuin voittamattomaksi julistettu Sauli Niinistö edellisissä eduskuntavaaleissa (yli 60 000). Alkoi ärsyttää, muukin kuin persuilu.

En pidä gallupeista. Tahtoisin paeta maasta aina vaalien alla, jotta välttyisin kiljuvilta otsikoilta ja suu vaahdossa esitetyiltä spekuloinneilta: Vaara oikealta! Vaara vasemmalta! Vihertävä vaara! Kuinka käy hallitusyhteistyön, jos pohja onkin tässä?! Entäpä jos ei ole? Jospa uurnilla ei käykään niin kuin maalailtiin.

En ole ähkyni kanssa yksin. Vaalien alla keskustellaan säännöllisesti siitä, pitäisikö mielipidemittausten julkistusaikoja rajoittaa vielä nykyisestä. Tiedotusvälineiden perustelu gallup-tehtailulle on aina sama: kansalla on oikeus tietää.

Jotenkin tästä kohkaamisesta, suurten otsikkojen riuhtomisesta ja ennenaikaisista vaalivalvojaisista tulee mieleen Kari Tapion kuolema. Mielipidemittaus on varma tapa tehdä näyttäviä uutisia, ja niillä saa hirmu kivasti aikaan kahvipöytäkeskustelua. Mitä jos mekin teetettäisiin oma gallup? Tai kaksi? Neljä aukeamaa lehdessä varmaan on sopiva laajuus? Pannaan samalla viikonlopun suuri gallup-liite. Kansalla on oikeus tietää.

Kuva: A-lehtien kuvatoimitus

Puheenaiheet Ajattelin tänään