Pelastakaa minut Spotifyltä

cure.jpg

Spotify mullisti elämäni. En ole luultavasti koskaan kuunnellut niin vähän musiikkia ja löytänyt niin harvoja uusia bändejä kuin Spotifyn aikakaudella.

Olen  muutosvastarintainen ihminen, ja sen vuoksi lempibändinikin ovat olleet samoja jo vuosikausia (tärkein niistä kuvassa). Siinä missä suurin osa tutuistani syleilee uudehkoja musiikkipalvelusivustoja ja käyttää niitä luontevasti ja luovasti uusien bändien bongailuun, minä hyperventiloin noiden ohjelmahirviöiden edessä.

Spotify yksinkertaisesti on minulle liikaa. Liikaa mahdollisuuksia, liikaa informaatiota, liikaa paineita. Ajatus siitä, että valtava määrä uutta hienoa musiikkia on yhden haun ja enterin painalluksen päässä elämästäni, saa minut väsähtämään. Tuijotan ruudulla tyhjää hakukenttää, ja käteni hikoavat. En tiedä, mitä haluan kuunnella. En osaa lähteä etsimään uutta musiikkia – tai edes vanhoja suosikkejani.

Elleivät vanhimmat c-kasettini pölyyntyisi lapsuudenkotini komerossa, olisin luultavasti jo taantunut kuuntelemaan rohiselvilta 1980-luvun nauhoilta Hanoi Rocksia, Sekalaiset 7:ää ja Popedaa – ihan vain turvallisuuden tunteen vuoksi.

Sen sijaan koti-iltojeni soundtrack muodostuu nyt noin kymmenestä cd-levystä, joita toistan kuin turvallista mantraa. Kaipaan elämälleni rajoja, ja niitä minulle tarjoavat vanhat tutut, joihin kietoudun kuin pehmoiseen peittoon: The Cure, The Sound, Suede, Cats on Fire.

Pystyn kyllä ottamaan vastaan myös uutta musiikkia, mutta vain pieninä annoksina. Onneksi minulla on ehdottoman luotettavia musiikkitutoreita, jotka tarjoilevat valittuja herkkupaloja hellävaraisesti. AnnaPelkkää valoaKarhunen sai minut hiljattain tutustumaan James Blakeen (surisi hiukan liikaa minun makuuni). Entinen työkaverini Antti lähettää aina pyydettäessä pari tarkkaan valittua suosituslinkkiä. Hänen ansiostaan olen toivottanut  elämääni varovaisesti tervetulleeksi esimerkiksi The Smith… eikun  Northern Portraitin.

Mutta sepä kuulostaakin ihan samalta kuin kaikki vanhat suosikkini. Suosittelen bändiä silti – ja juuri sen vuoksi. Turvallista musiikkihetkeä.

 

 

The Curen Kuva: Universal Music

PS Au naturel -palstan Iisa pohti taannoin Spotifyn ja indielevy-yhtiöiden hankalia välejä fiksussa kirjoituksessaan. Löydät sen täältä.

Suhteet Ystävät ja perhe Musiikki

**ttu tumppaa jo!

tumpit.jpg

Kollega kertoi tehneensä Suomen kielen kandintyönsä opiskelijoiden kiroilusta. Tulos: nykyään kiroillaan enemmän kuin viime vuosikymmeninä.

Aika yllättävää. Vittu tietysti on puhekielessä tavallinen pilkun korvike, mutta niin sanotun perstuntuman mukaan kaikenlaiselle kiroilulle on käynyt viime aikoina samoin kuin tupakoinnille: se on yksinkertaisesti ankeaa.

Tupakkaa imuttavaan ihmiseen saattoi vielä 90-luvulla liittää melko kevyesti mielikuvia kohtalokkuudesta tai kiehtovasta karskiudesta, mutta nykyään tapa tuntuu oikeastaan vain rahvaanomaiselta; röökaavalla ressukalla ei ole joko tietoa tai itsekuria.

Sama kiroilun kanssa: vitun hokeminen viestii kielenkäytön köyhyyttä, sivistymättömyyttä ja käytöstapojen puutetta. On vaikea kuvitella arvostavansa  sellaisen ihmisen mielipiteitä, jonka puheessa v-, p-, h- ja s-sanat tipahtelevat luontevasti ja tiuhaan – ihan sama, millainen tyyppi muuten on.

Aihetta tutkinut kollega kuvaili tuntevansa rahvauden piston sydämessään aina, kun hänen huuliltaan livahtaa kirosana pelkkänä puheen tilkkeenä. Tunnistan ilmiön. Ehkä olemme molemmat tulleet vanhoiksi. Ehkä on vain hyvä, että edes omatunto pitää pistin ojossa kauniiden käytöstapojen puolta.

Kuva: Shutterstock Images

Puheenaiheet Ajattelin tänään