Fanitan poliitikkoa. Totisen ihailuni kohde on Pekka Haavisto. Hymisin eilen tyytyväisenä, kun Haavisto vieraili MTV3:n Seitsemän uutisissa kommentoimassa Libyan levottomuuksia ja Muammar Gaddafia. 

Haavisto kertoi istuneensa muutama vuosi sitten samassa teltassa Gaddafin kanssa ja luonnehti miestä ”itserakkaaksi ihmiseksi, joka rakastaa omaa ääntään” ja ”väkivaltaiseksi myös”. Uutisstudiossa lausuttuna kommentti kuulosti virkistävältä ja rehelliseltä. Yleensähän siellä keskustellaan jäykässä istuma-asennossa ”vakavista turvallisuusuhista” ja ”hyvin pitkään vallassa olleista diktaattoreista”.

En tunne  Haaviston mielipiteitä yritysverotuksesta tai tiedä, mikä on hänen kantansa Helsingin metropolialueen kehittämiseen. Näitä asioita voin halutessani kuikuilla vaalikoneista. Sen sijaan ihailen Haaviston kansainvälistä kokemusta, joita hän on saanut esimerkiksi EU:n erityisedustajana Sudanissa ja Darfurissa sekä YK-hommissa.

Arvostus muuttuu fanitukseksi vasta sitten, kun ihminen vakuuttaa muillakin asioilla kuin asiantuntemuksellaan. Ja minusta Haavisto yksinkertaisesti vaikuttaa sivistyneeltä ihmiseltä ja symppikseltä. Tämän kuvan olen saanut hänestä lukemistani lehtijutuista ja tv-esiintymisistä.

Poliitikon ihaileminen on noloa, paljon nolompaa kuin bändien, koska poliitikkoihin pitää suhtautua kriittisesti. Kun toimittajat pari vuotta sitten äityivät kehumaan juuri ulkoministerinä aloittaneen Alexander Stubbin avoimuutta ja innostavuutta, kalikka kalahti välittömästi: Nyt loppu tuolle henkilökultille! Vahditte sen tekemisiä ettekä kehu!

Juu juu, mutta tekee hyvää kiljahtaa välillä ääneen ilahduksesta, kun joku yllättää tekemällä asiat tismalleen toisin kuin meilläpäin on ollut aina tapana. Tai on vain yksinkertaisesti fiksu ja symppis.

Anni Sinnemäki kuulemma vahvistaa tänään Hjalliksen keskusteluohjelmassa, että Haavistosta tulee vihreiden ehdokas presidentinvaaleissa.  En panisi omaisuuttani likoon sen puolesta, että  Suomen seuraava presidentti on vihreä, mutta uskon, että Haavisto tuo vaalitenttisoppaan kiinnostavan ulkopoliittisen tujauksen miedolla ympäristötwistillä maustettuna.

Niin, ja charmia. Pekka Haavisto, olet ihana. Ääneni on sinun! (Mutta ehkä vasta ensi vuonna, enhän toistaiseksi tiedä kantaasi yritysverotukseen.)