Samaan aikaan Tyynellämerellä
Minulle selvisi, että tykkään katsoa telkkarista, kun nuoret miehet sekoavat, maastoutuvat ja ampuvat toisiaan Tyynenmeren pikkusaarilla.
Aloin seurata Ylen sotasarjaa Pacific vahingossa. Näin ensimmäisen jakson sattumalta, ja jotenkin vain huomasin nököttäväni sohvalla tiistaina kello 21 myös seuraavalla viikolla, ja sitä seuraavalla.
HBO:n sarja perustuu tositapahtumiin eli Yhdysvaltojen ja Japanin toisessa maailmansodassa Tyynellämerellä käymiin taisteluihin. Enimmäkseen taistellaan, odotellaan taistelua, sanaillaan muiden merijalkaväen poikien kanssa ja tuijotetaan kaukaisuuteen kasvavan ahistuksen vallassa – kukin sotilaista luonteensa mukaisella tavalla.
Jos sotimisen katsominen ei kiinnosta, ei luulisi sarjan paljon puristelevan. Mutta jostain syystä Pacificin ensimmäiset jaksot ovat herättänyt minussa enemmän ajatuksia kuin ehkä kaikki viime vuonna katsomani tv-ohjelmat yhteensä. Tähän mennessä olen miettinyt sotaa ja musiikkia sekä sotaa ja johtamista.
Ensimmäinen kysymys: Miksi sotasarjoissa ja -elokuvissa soi aina herooinen klassinen musiikki, vaikka sarjan tekijät ja mainokset alleviivaavat suu vaahdossa sarjan sodanvastaisuutta ja sitä, kuinka ”raadollinen kuvaus sodasta” sarja on? Ilkeää kaksoisviestintää, ja tietysti tarkoituksellista.
Toinen kysymys: Miksi sotafiktiossa keskitytään aina rivimiesten näkökulmaan? Toivon elokuvantekijöitä vastausta Pacificin herättämään kysymykseeni siitä, miten upseeri tekee strategian mukaisia päätöksiä, kun joukoista ympärillä tulee vihollisen tulituksessa jauhelihaa.
Ja vielä yksi: Mitä pitäisi päätellä siitä, että vuonna 2011 Suomessa on hyvin, hyvin tavallista kuulla , että RUK on maan paras johtajakoulu?
