Ihanaa olla väärässä.

Olen tuhahdellut Ian McEwanille kymmenen vuotta. Luin joskus vuosituhannen vaihteessa McEwanin romaanin Amsterdam, joka oli minusta ihan surkea. En muista romaanista muuta kuin että siinä oli kaksi miestä, joilla oli riita.

Amsterdam-pettymys pilasi minun ja McEwanin suhteen. Kunnes istuin maaliskuussa lentokentällä monta tuntia odottelemassa myöhästynyttä Lontoon-lentoa. Olin lukenut lehteni aikoja sitten ja nappasin R-kioskin hyllystä alekirjan. McEwanin Sementtipuutarhan.

Se oli onnenpotku. Ahmaisin vinosta perheestä kertovan psykologisen pienoisromaanin parilla pubilounaalla nopeammin kuin fish & chipsit ja pintin. Aijai, miten hienosti McEwan kuvaa, mitä voi tapahtua, kun eristyksissä asuvan perheen molemmat vanhemmat kuolevat ja neljä lasta jää elämään keskenään. Ensiksi he hautaavat äidin ruumiin kellariin. Lääkärileikkejä ja valtapelejä on harrastettu jo ennen vanhempien kuolemaa.

Ahdistava, painostava, viileä, selittelemätön, sujuva. Sellainen on Sementtipuutarha – vieläpä McEwanin esikoinen (1978). Suosittelen lukemaan Inan mainion postauksen kirjasta.

Pari viikkoa sitten luin kolmannen McEwanini. Rannalla (2007) on napakka  romaani nuoren parin hääyöstä vuonna 1962.  Edward ja Florence ovat parikymppisiä ja rakastuneita, mutta niin sanottu avioliiton täytäntöönpano suistaa tuoreen liiton raiteiltaan. Tai oikeastaan seksiin ja puolison kokemukseen liittyvät odotukset, väärät luulot pelot ja kyvyttömyys puhua asioista niiden oikeilla nimillä – koska niille ei vielä ole nimiä.

Romaanin tapahtuma-aika on kiinnostava. Lukijalla kestää tovi hoksata, että kainosteleva ja kiertelevää puheenpartta käyttävä pari syö hääateriaansa 60-luvulla eikä vaikkapa viktoriaanisella ajalla. (Kuvittelin koko ajan Florencelle Ylpeys ja ennakkoluulo -henkisen valkoisen empiremekon.)

1960-luvun alun Englannissa oltiin vasta kuultu huhuja seksuaalisesta vallankumouksesta. Historiaa opiskeleva Edward esimerkiksi on kuullut kuiskittavan, että kirjallisuuden opiskelijat suorastaan paneskelisivat ympäriinsä, mutta ei saa juoruille vahvistusta. Seksin saaminen – vihdoin! – on ihan relevantti syy kosia tyttöystävää vikkelään.

Tässäkin romaanissa McEwan piirtää ihmiskuvia vaivattomasti, tarkkanäköisesti ja nautittavasti. Kaikkitietävä kertoja heittää pieniä vihjeitä siitä, miksi Florence ehkä käyttäytyy niin kuin käyttäytyy ja mikä ajaa Edwardia eteenpäin.

Kyvyttömyys nähdä itsensä ulkopuolelta tai asettua toisen asemaan. Vai vielä enemmän sattuma?

Pidän paljon McEwanin tavasta olla selittämättä ihmisiä puhki. Mietin jo, mikä on seuraava romaani, jonka kirjailijalta luen. Sitä ennen kiitän lämpimästi Norwegiania myöhästyneestä lennosta, joka johdatti minut maaliskuisena lauantaiaamuna Helsinki-Vantaan lentokentän R-kioskin alehyllylle ja takaisin McEwanin luo.

Vai oliko se sittenkin sattuma?