Arvatkaa mitä tein vappuaattona? Istuin kotona syömässä viinirypäleitä ja lukemassa Arto Mellerin elämäkertaa.

En tiedä, kummasta illanviettoni kertoo enemmän: siitä kuinka äärettömän mielelläni nysvään kotona vai siitä, miten koukuttava kirja  Romua rakkauden valtatiellä on. Haluttu ainakin, sillä jonotin Martti Anhavan kirjoittamaa kirjaa kirjastosta pari kuukautta.

Kirja kiinnosti kahdesta syystä: En tiennyt 1980-90-luvun suurimman suomalaisen boheemirunoilijan elämästä kovin paljon. Yhtä suuria aukkoja on tiedoissani siitä, kuka oli kukin Suomen kulttuuripiireissä tuona aikana.

Lyhyesti: Kijailijan kanssa Otavalla työskennellyt Anhava käy perusteellisesti läpi Arto Mellerin elämän ja teo(kse)t. Sukulaiset, kollegat ja muut aikalaiset Tuomari Nurmiosta Raila Leppäkoskeen ja tytär Sara Melleriin muistelevat, työpäiväkirjoja siteerataan vuolaasti. Ne valottavat Mellerin työtapoja, enimmäkseen kariutuvia kirjoitussuunnitelmia ja ahdistuksensa aiheita. Kirja on lähes 700-sivuinen järkäle (ja kyllä, vähemmälläkin olisi selvinnyt).

Vielä lyhyemmin: Pidin kirjasta paljon.

Elämäkerta lähtee liikkeelle vähän kaarrellen, tietysti lapsuudesta. Kierrokset kasvavat, kun nuori lupaus muuttaa Helsinkiin opiskelemaan. Kirjallisuudenopiskelijasta tulee dramaturgiopiskelija, sitten näytelmäkirjailija, prosaisti ja runoilija. Myös aviomies, isä ja alkoholisti.

Olen lukenut Melleriltä vuosia sitten vain yhden novellikokoelman, Rubiinisilmäisen pääkallosormuksen, ja koottuja runoja. Ehkä siksi minua kiinnostivat eniten ne jaksot, joissa keskitytään Mellerin elämään enemmän kuin tuotantoon. Ristiriitainen tyyppi, tietysti. Yllättävän niukka tuotanto maineeseen nähden. Heti ensi metreiltä kohtalokkaalta tuntunut suhde Nadja Pyykön kanssa. Vahva ja samalla raskas side kotiseutuun, Etelä-Pohjanmaan Lappajärveen.

Kun pääsin loppuun, kaivoin esiin vanhan kunnon lukupäiväkirjani ja tarkistin, kenen muiden elämäkertoja olen lukenut – äkkiseltään ei nimittäin tullut mieleen muita kuin lukioaikainen runoilijarenttuihastukseni Pentti Saarikoski.

No upsis! Lista paljasti, että jos unohdetaan omaelämäkerrat (esim. Aila Meriluodolta) ja elämäkertaa lähentelevät romaanit (kuten Helena Sinervon Runoilijan talossa) kokemukseni aiheesta on niukka ja yksipuolinen. Olen näemmä lukenut Mellerin ja Saarikosken lisäksi  Timo K. Mukan,  Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin elämästä. Vahvasti kliseisellä boheemiosastolla siis mennään.

Nyt kiinnostaakin tietää, miltä muiden listat näyttävät. Kenen elämäkertoja olette lukeneet?

Ja ennen kaikkea: onko suosituksia?

Mellerin kuva: A-lehtien kuvatoimitus

Jos haluat lomalle koukuttavaa, kaunista, fiksua ja keskustelun tarpeen herättävää lukemista, tarjoan täsmäsuosituksen: lue Julian Barnesin romaani The Sense of an Ending.

Kävin äskettäin Lontoossa, ja siellä tähän kirjaan ei voinut olla törmäämättä. Vuoden 2011  Booker-palkinnon voittaja oli näyttävästi esillä paitsi kirjakaupoissa myös perusmarketeissa. Parhaimmillaan kirjan sai neljällä punnalla – siis noin vitosella. Halvalla menee loistava romaani.

Tarina on kutakuinkin tämä: Kirjan päähenkilö Toby Webster on teininä osa neljän pojan fiksuilevaa ja hiukan näsäviisastelevaa klikkiä. Yksi heistä, Adrian, on älyllisesti yli muiden.

Valmistumisen jälkeen Tobysta tulee elämäänsä tyytyväinen, vähän vaativa mies, jolle avioerokaan ei ole  kovin hätkähdyttävä tapahtuma. Sitten Toby saa menneisyyteensä liittyvän kirjeen, joka panee hänet arvioimaan koko elämänsä uusiksi.

Barnes kirjoittaa koukuttavasti ja tipauttelee vihjeitä tulevasta taidokkaasti. Tarina etenee, mutta tunnelma on yhtä miellyttävän verkkainen kuin Tobyn elämä.

Kirja on täynnä lämmintä ymmärrystä keskeneräistä ja keskinkertaista ihmistä kohtaan, mutta ennen kaikkea se jättää jälkeensä kysymyksiä, joista on ihan pakko päästä juttelemaan kirjan luettuaan.

Kuka itse asiassa teki ja mitä? Kenen tekemisistä kukakin on vastuussa? Kuinka mieli tekee isoista asioista pieniä – tai kuinka pieni asia voi luiskauttaa koko ihmisen minäkuvan muuksi vuosikymmenten jälkeen.

En ole maailman sujuvin englanninkielisten kirjojen lukija, mutta tämän kanssa kävi samoin kuin aiemmin hehkuttamani Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plotin kanssa – en edes huomannut, etten ahmi sujuvasti kulkevaa tekstiä äidinkielelläni.

Lisäplussaa satelee kirjan kustantajalle harvinaisen tyylikkäästä ja vähäeleisestä ulkoasusta. Pokkarissa on kaunis kansikuva, ja sivujen pitkä reuna on musta, vähän kuin kirja olisi käynyt liian lähellä tulta ja hiukan kärähtänyt. Miellyttää esteetikon silmää ja näyttää kivalta yöpöydällä.

Onko joku muu lukenut tämän kirjan? Minulla on edelleen tarve keskustella siitä! Entä muuta Barnesia? Herraahan on suomennettu niukasti.

P.S. Haluatko toisen mielipiteen? Kirjanurkkausen Zephyr kirjoittaa näin.