Pamuk ei petä

Kaksi-nolla

Jos kirjan sivuilla voi tehdä matkoja, olen käynyt Istanbulissa viisi kertaa. Yhdesti menin kaupunkiin lentokoneella, neljästi Orhan Pamukin opastamana, sohvalla pötköttäen.

Luin reilu vuosi sitten ensimmäisen Pamukini, Viattomuuden museon, ja huokailin ihastuksesta. Pamukin tavassa rakentaa tunnelmia ja maalata kokonainen ihmiselämä on jotain, mikä koskettaa minua niin että itkettää. Lukemieni Pamukin romaanien päähenkilöt ovat kaikki melankolisia haaveilijoita, jotka etsivät kiihkeästi ja surullisesti jotain - eivätkä tietenkään löydä etsimäänsä koskaan.

Pamukin tuorein suomennos, turkiksi jo 1980-luvun alussa ilmestynyt Hiljainen talo ei ole poikkeus. Siinä kolme istanbulilaissisarusta saapuu kesän viettoon äkäisen mummin ja hänen kääpiöpalvelijansa Recepin luo pikkukaupunkiin meren rannalle. Eletään aikaa juuri ennen vuoden 1980 sotilasvallankaappausta, ja kommunistit ja nationalistit ottavat yhteen kuumina kesäpäivinä.

Väkivallan, onnettomuuden tai jonkin epämääräisen, peruuttamattoman uhka leijuu kaiken yllä - lukija arvaa, että kohta rysähtää, mutta ei voi olla varma, miten.

Näkökulma on vuorotellen viiden eri henkilön: Amerikkaan muutosta haaveilevan pikkuveli Metinin, viinaa suruunsa kiskovan isoveli Farukin,  menneessä elävän isoäiti Fatman, palvelija Recepin ja oikeistolaisjärjestössä paikkaansa hakevan Recepin veljenpojan Hasanin.

Pamuk luonnostelee kiinnostavasti eri kohdalla elämää olevia ihmisiä. Yhdet ovat vihaisen toiveikkaita, toinen luovuttamassa, joku jo irti tästä maailmasta. Ne ihmiskuvauksen hienoimmat pamukmaiset syöverit ja nyanssit tosin jäävät Hiljaisessa talossa saavuttamatta, mutta onko tuo ihmekään, kun kyse on 30 vuotta sitten kirjoitetusta nuoruudenteoksesta. Kirjailija tulee taitavammaksi, onneksi.

Pamuk on hieno turkkilaisen yhteiskunnan kuvaaja. Saan näistä kirjoista samanlaisia kiksejä kuin Chimamanda Ngozi Adichien Nigeriaan sijoittuvista romaaneista - paljon uutta tietoa ja oivalluksia.

Seuraavina Pamuk-listallani ne puhutuimmat ja suosituimmat, Nimeni on punainen ja Lumi. Mielipiteitä niistä? Sen muistan, että ainakin mainio Laurafree on taannoin intoillut Pamukista.

Kommentit

Ina
Inahdus

aijai, nyt ammut kyllä kovilla, kun vertaat pamukia lemppariini adichieen, mun on siis nyt pakko lukea pamukia vihdoin viimein. ;) mistä teoksesta kannattaa alottaa?

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Tähän mennessä lukemistani mulle on uponneet parhaiten Viattomuuden museo ja Istanbul - muistot ja kaupunki. Ne on molemmat tiiliskiviä, mutta varsinkin Viattomuuden museossa se, että tarina vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, on oleellinen osa koko juttua - muoto ja tarina ovat yhtä. Moni on kehunut Lumea, siinä ollaan saarroksissa kurdikylässä.

Adichiessa ja Pamukissa on minulle yhtäläistä ennen kaikkea se, että molemmat kirjailijat sivistävät mua älyttömästi. Tarinankertojana Adichie on Pamukia vetävämpi, napakampi ja yllätyksellisempi. Pamukin viehätys syntyy mun mielestä pitkälti pohdiskelevasta melankoliasta ja kauniista Istanbul-kuvauksista. Siis suruvaroitus: jos melankolia ei yleensä uppoa, Pamuk ei ehkä iske suhun niin lujaa kuin minuun.

 

Ina
Inahdus

melankolia kyllä uppoaa, mutta mielentilan kanssa pitää olla tarkkana - sopii vain oikeaan fiilikseen. kiitos vinkeistä, laitan listaan, mua ei kohta näe ton kirjapinon takaa, pitäisköhän välillä lukea pois jotain... cunningham alkaa tänään. 

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Haa, kerro sitten, mitä tuumit siitä! Huomaan, että olen kirjasta ihan eri mieltä kuin kaikki muut sen lukeneet. Hiltusen Pekka muuten haastattelee Cunnighamia parin viikon päästä Akateemisen kohtauspaikalla, toivottavasti ehdin kuuntelemaan.

Kommentoi