Piipahdin taas Nigeriassa
Olen lukenut vuoden sisällä kolme Chimamanda Ngozi Adichien kirjaa. Puolikas keltaista aurinkoa oli loistava, Purppuranpunainen hibiskus hyvä, ja tämä kesällä suomeksi ilmestynyt novellikokoelma Huominen on liian kaukana jotain kahden edellisen välistä.
En lue usein novelleja. Koska työni on monen asian hoitamista yhtä aikaa, tykkään vapaalla keskittyä mieluummin yhteen tarinaan kuin kiitää ihmiskohtalosta toiseen. Siksi pidän romaaneista.
Nämä 12 novellia kuitenkin maistuivat. Ehkä en olisi jaksanut näin pian edellisten Adichien kirjojen lukemisen jälkeen syventyä kokonaisen romaanin verran Nsukkan yliopistokaupungin akateemisen keskiluokan elämään (Adichien romaanien perusmeininkiä).
Ja ehkä kokoelman monet novellit Yhdysvalloissa asuvista nigerialaisnaisista toivat kirjaan juuri sen terän ja monipuolisuuden, joka sai minut ahmaisemaan kirjan kahdella istumalla.
Adichie on taitava kuvaamaan pieniä arkisia tilanteita ja ihmisiä ja kaivamaan esiin niiden inhimillisen, kiinnostavan ytimen. Hyvä esimerkki on Nigeriasta Yhdysvaltoihin muuttanut Kamara, joka on vieraantunut poikaystävästään ja jonka tyhjää elämää elähdyttää pika-ihastuminen hoitolapsen boheemiin taiteilijaäitiin – mutta vain hetken.
Tai Ofodile, joka muuttaa New Yorkissa nimensä Daveksi ja kieltää vaimoa käyttämään ruoanlaitossa tuttuja mausteita, koska muutkaan amerikkalaiset eivät käytä niitä. Parempi opetella syömään Mäkkärissä.
Sympaattinen on myös Nsukkan yliopiston eläkkeelle jäänyt professori, joka kestää vaimonsa kuoleman yllättävän hyvin, koska tämä vierailee säännöllisesti hänen luonaan henkenä.
Hienointa Adichien kirjoissa – tässäkin – on nautinnollisesti rullaava tarinankerronta. Ei kummempaa kikkailua, vaan kiinnostavia ihmisiä ja heidän elämänsä käännekohtia, pieniä tai jättimäisiä.
Varmaankin siksi annan Adichielle aika kevyesti anteeksi sen pienen saarnaavuuden, joka hiipii tekstiin novellissa, jossa joukko afrikkalaisia kirjailijoita kokoontuu yhteen käsittelemään tekstejään. Puhe on naisen asemasta, kohtelusta ja mahdollisuuksista yhteiskunnassa.
Toiseksi parasta on oppi. Tietoni ja mielikuvani Nigeriasta ovat olleet viime aikoihin asti olemattomat. Lähtötilanteeseen nähden tiedän nyt maasta ja sen kulttuurista aika älyttömän paljon – kiitos kiinnostavan kirjailijan.