Puolikas aurinko nousee

Äntiligen, voin nyt huokaista yleiskirjalliseen ylätyyliin, sillä luin vihdoin Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -romaanin. Kirja ilmestyi suomeksi pari vuotta sitten, ja likimainen jokainen, jonka kirjamakuun luotan, on kehunut sitä.

Ja VOI KYLLÄ, romaani on jokaisen kehun arvoinen.

Ei kannata säikähtää kirjan kuuttasataa sivua: tarina kantaa vaivattomasti ja on kiehtova. Ja tarinahan siis kertoo elämästä sisällissotaan luisuvassa maassa 1960-luvun lopun Länsi-Afrikassa.

Näkökulma on kolmen eri ihmisen. On ulkomailla opiskellut varakkaan nigerialaisperheen kaunis ja sivistynyt tytär Olanna, on Olannan ja hänen epäsovinnaisen miehensä palveluspoika, pikkukylästä kotoisin oleva Ugwu ja on englantilainen Richard, joka haluaa kiihkeästi olla yksi paikallisista – yksi itsenäisyyttä janoavista biafralaisista.

Puolikas keltaista arurinkoa on yksinkertaisesti loistava kirja. Yhtä aikaa inspiroiva, viihdyttävä, liikuttava ja sivistävä. Kirjailija ei liiemmin kielellä kikkaile, mikä on hyvä asia, sillä nyt huomion keskipisteessä on tarina.

Toinen suurensuuri ansio on sodan kuvaus. Romaani tuo sisällissodan lähelle. Adichie malttaa olla mässäilemättä lukijaa raakuuksilla niin pökerryksiin, että tulisi halu etäännyttää tapahtumat. Kirjaa lukiessa tuntui välillä haljusti samalta kuin vuonna 1999, kun Nato pommitti Kosovoa ja tv:n kuvissa Balkanin pakolaisleireillä ruokaa jonottivat parikymppiset yliopisto-opiskelijat. Minun kaltaiseni.

Kaiken muun loistavuuden lisäksi kirja on malliesimerkki siitä äidinkielen opettajan kannustuslauseesta, että lukemalla pääsee tutustumaan sellaisiin maailmoihin, joista ei muuten tietäisi mitään. Pohjatietoni Nigeriasta ja Biafran sodasta ovat hatarat. Sota käytiin paljon ennen syntymääni, ja Biafran nälänhätä on mennyt mielessäni sekaisin parikymmentä vuotta myöhemmin Etiopiassa koetun katastrofin kanssa. (Etiopialaislasten nälästä pullottavat vatsat olivat lapsena painajaisteni ja syyllisyydentuntojeni vakiokuvastoa.)

Kirjaa lukiessa oli ihan pakko katsoa kartasta, missä päin Nigeriaa Nsukkan yliopistokaupunki ja Port Harcourtin satamakaupunki sijaitsevat – ja hankkia samaan syssyyn auttavat tiedot Biafran sodan syistä ja seurauksista.

Kannatti lukea. Jos tämä kiinnostaa, lue myös Inan tuore sotakirjavinkkaus Bangladeshista ja keskustelijoiden kommentit kolmannesta naiset ja sota -teemaisesta kirjasta, Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -romaanista.