Tapahtui 15. heinäkuuta

Löytyi! Löytyi! Nillitin taannoin tässä Laurafreen palstalla käydyssä keskustelussa, että en voi ymmärtää, miksi ihminen haluaisi kesälomalla lopettaa ajattelemisen ja lukea höttökirjallisuutta, kuten (huonoa) chick litiä tai (huonoja) dekkareita.

Tietoisesti kepeän ja samalla laadukkaan kirjan yhdistelmä on harvinainen. En muista lukeneeni kovin monta sellaista kirjaa. Mutta lomalla vihdoin lykästi.

David Nichollsin (symppiksen näköinen tyyppi valokuvassa) Sinä päivänä -romaania ovat muutkin kehuneet (ja ilmeisesti myös ostaneet, koska romaani on kirjakauppojen myyntilistan kärjessä).

Mikä siinä on hyvää: Kirjan päähenkilöt ovat sopiva sekoitus kliseitä ja yllätyksiä: sarkastinen taideopiskelija Emma ja rikas hurmuri Dexter ovat virkistävän eripainen kaksikko. Kirja alkaa heidän yökyläkohtaamisestaan Edinburghissa kesällä 1988, samana päivänä kun molemmat ovat valmistuneet yliopistosta.

Kirjan rakenne on nokkela ja koukuttava (terveisiä Rimakauhua ja rakkautta -sarjaa käsikirjoittaneen Nichollsin kouluun, hyvät opit): Emman ja Dexterin yhteen nivoutuneita elämiä seurataan parinkymmenen vuoden ajan aina tiettynä päivänä, 15. heinäkuuta. Vaikka toisin voisi olla, toisteisuus ei tee kirjasta tippaakaan monotonista.

Ja hei, onhan nyt kivaa miettiä, mitä MINÄ tein esimerkiksi 15.7.1997. Vai olenko minä ainoa friikki, jonka mielestä on?

Päähenkilöt ovat kiinnostavia, ja heille toivoo (melkein) pelkkää hyvää. Pakolliset kokkelibilevuotensa läpi sikaileva Dexter on suurimman osan tarinaa ällöttävä nilkki, mutta silti symppis. Kyldyrellimpi Emma taas on enimmäkseen takakireä pessimisti, ja aivan mahtava tyyppi. Hihitin näiden ihanien elämälle pari kertaa ääneen, ja se on saavutus.

Britti-pop-intoilijan ja Lontoossa 1990-luvun puolivälissä rampanneen sydäntä lämmittävät  kaupungin ja ajan hengen kuvaus. Kula Shaker, Cool Britannia, Lontoon klubit, glamöröösi tv-juontajan elämä… kaikki niin ihanasti vuotta 1995.

Sekin on vielä sanottava, että Nichollsin kerronta ja kieli palvelevat tässä tärkeintä: tarinaa. Ei turhia sana- ja lausekikkailuja, ei kerrontatekniikoiden vaihtelua, vaan simppeliä ja helposti sulavaa tekstiä, jota tekee mieli ahmia. Onneksi luin tämän lomalla ja pystyin valvomaan kirjan kanssa aamuyöhön.

Jotain huonoakin kai aina on. Ja jos jotain pitää sanoa, niin jäihän se hieman, eh, kepeäksi. Mutta voiko sitäkään nyt viaksi laskea, kun tarttuessaan tiesi, mitä odottaa. Tämä kirja ei ole erityisen syvällinen tai omaperäinen, mutta koskettava – voi kyllä.

Ja totta kai tästä on tulossa elokuva. Siinä ovat pääosissa Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Menen katsomaan lokakuussa, vaikka imelää traileria vähän säikähdinkin.

 

Kuvat: Otava/Suomen Kuvapalvelu