Väinö, Aino ja valkoinen kissa

Aivan aluksi haluan kiittää mononukleoosia, jonka sairastin maaliskuussa 1998. Helvetillinen kurkkukipu piti minut neljän seinän sisällä kolme päivää – juuri sen ajan, jossa pitkästynyt kirjallisuudenopiskelija ehtii lukea Kalevalan (ainakin sillä taktiikalla, että lukee jokaisesta säkeistöstä vain ensimmäisen säkeen – loppu on kutakuinkin samaa eri sanoin ilmaistuna).

Mistä päästäänkin nopealla leikkauksella Pyynikin kesäteatterin pyörivään katsomoon reilut 13 vuotta myöhemmin. Kävin viikonloppuna monen vuoden tauon jälkeen Pyynikillä, ja kyllä kuulkaa kannatti!

Suosittelen Kari Heiskasen ohjaamaa Rauta-aikaa kaikille teille, jotka kaihdatte kesäteatteria siksi, että ette arvosta hytkyviä puskia, Savon murteen ja viron viljelyä huvitustarkoituksessa ja harrastajanäyttelijöitä, joiden 15 minuuttia julkisuudessa on humalaisen hupakon rooli mökkikunnan vanhan seuraintalon pihaan kyhätyissä huterissa lavasteissa.

Mutta takaisin siihen Kalevalaan. Se sanoo hep, joka muistaa Rauta-ajan tv:stä. Siis sen Paavo Haavikon käsikirjoittaman, Kalle Holmbergin ohjaaman ja Ylen esittämän massiivisen Kalevala-tulkinnan vuodelta 1982. Lyhykäisesti: Samat tarinat, eri kuorrute, moderni kieli ja hahmoilla inasen eri nimet kuin Kalevalassa. Postmoderneja koukkuja, kuten kertojan muistin ja uskottavuuden kyseenalaistaminen.

Heiskasen kesäteatteriversio on tv-teatteria vähemmän kyldyrelliä tarjontaa. Se on viihdyttävä, hauska ja koskettava esitys. Sivuutan tässä nyt sen, että Pyynikillä naiset ovat ihan yhtä viattomia, petollisia, uhrautuvia tai yksioikoisia objekteja kuin originaali-Kalevalassa.

Sen sijaan takerrun oivaltavaan musiikkiin, vinksahtaneeseen huumoriin ja vihlovan kipeään tragiikkaan. Erityismaininnan annan esityksen eläinhahmoille – etenkin yhdelle hyvin isopäiselle valkealle kissalle, jolla on tarinassa iso rooli, jopa elämää suurempi.

Veikkaan, että jokainen suomalaista koulua käynyt muistaa jotain Kalevalan hahmoista ja heidän kohtaloistaan. Pyynikin esityksestä nauttii näillä eväillä oikein hyvin.

Siitä huolimatta haluan vielä lopuksi kiittää mononukleoosia, jonka sairastin maaliskuussa 1998.  Taudin ansiosta Lemminki, Aino, Jouko, Kullervo, Ilmari, Väinö, Kyllikki ja Pohjolan emäntä ovat kuin vanhoja tuttuja, joiden kanssa ei tule pidettyä usein yhteyttä, mutta kun tavataan, tuntuu kuin vuodet eivät olisi erottaneet meitä ollenkaan.

Kuvat: Ateneum ja Leena Klemelä. Kaksi versiota Ainon ja Väinämöisen ankeasta kohtaamisesta.