Yksinäinen elokuvassa

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä riipivämpää on yksinäisyys. Mike Leigh’n elokuvassa Vuosi elämästä ihmiset ovat niin yksin, että ontto suru ja pelko kourivat vatsanpohjaa vielä elokuvan jälkeen kotona.

Pidän Leigh’n leffoista, ja varsinkin Salaisuuksia ja valheita ja Career Girls kolahtivat. Elokuvien luonteva arkisuus viehättää minua. Kyllä: oikeasti ihmiset yleensä asuvat vähän nukkavieruissa asunnoissa, liikehtivät ja höpöttävät hermostuneesti, kun heitä jännittää, käyttävät väärästä paikasta lököttäviä housuja ja kertovat huonoja juttuja. Ja vanhenevat raadollisesti: leuan linja katoaa, mielipiteet jyrkkenevät sietämättömiksi, hengitys vinkuu ja rohisee rappuja ylös noustessa.

Vuosi elämästäni -elokuvan ydin on ajatus siitä, että onni on yhtä yksinkertaista kuin rakkaat ihmiset ympärillä. Mutta onnea jaetaan julman summittaisesti: yhdet saavat vanheta läheisten lämmössä, toiset pyristelevät ulkopuolisuuden tunteessa ja lääkitsevät läheisyyden tarvettaan päivälliskutsuilla niiden onnekkaampien ihmisten kotoisissa keittiöissä. Shit happens.

Elokuvin riipaisevin hahmo on ikisinkku Mary (loistava Lesley Manville), j0ka on se rasittava, viinaanmenevä, tekoreipas vakiovieras työkaveri Gerrin ihanneperheen päivällisillä. Gerri ja hänen miehensä Tom ovat hyviä tyyppejä, mutta heidän harmoninen avioliittonsa alkaa ärsyttää, kun rinnalla kaikki ystävät ovat niin yksin, että ovat ihan hilkulla hajota.

Kävin katsomassa elokuvan yksin, ja se sopi elokuvan tunnelmaan hyvin. Vieressäni – ja joka puolella salia – istui esimmäkseen kuusikymppisiä naisia ja miehiä, osa yksin ja osa seuralaisen kanssa. Kun vedin takkia niskaan, ajattelin hivenen melankolisena, että tällaista elämä on – mutta toivottavasti ei minun elämäni kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Mitähän vieruskaverit ajattelivat?