Alaston suomalainen totuus

Aika menee ihan käsittämättömän nopeasti.  Toissapäivänä oltiin viettämässä iltaa suomalaisporukalla, ensin syömässä ja sitten pubeillen. Löydettiin Brixtonista todella erikoinen juottola, joka oli rakennettu vähän kuin koulun jumppasalin tapaiseen isoon tilaan. Koska meidän seurueessa oli erityisen vaaleahiuksisia ihmisiä, joukko kantaväestön edustajien vähän niin kuin hyökkäsi tyttöjen kimppuun ja jakoi mielipiteitään esimerkiksi suomalaisuudesta ja alastomuudesta. Kiitos tästä.

Eilen meillä oli ensimmäinen orientaatio ja päästiin tutustumaan sekä pääaineeseen että muihin opiskelijoihin. Porukka vaikuttaa lahjakkaalta ja osaavalta. Mulle tuli myös todella luottavainen olo opetuksen tasosta ja yliopiston henkilökunnan ammattitaidosta, mikä on erityisen huojentavaa. Ei sitä ihan huvikseen viitsisi maksaa itseään vararikkoon opintojen takia. Laitos on myös kohtuullisen hyvällä tavalla omahyväinen ja yliopistolla tuntuu muutenkin olevan enemmän tommosta ”yliopistohenkeä” kuin suomalaisissa korkeakouluissa, väittäisin.

Muutamaan opiskelukaveriin on jo päässyt tutustumaan vähän paremmin, sillä iso osa porukasta jatkoi virallisen maisteriopiskelijoiden vastaanoton (= avoin baari) jälkeen vielä läheiseen pubiin. Kryptisen universaalia oli se, että parikin tyyppiä heitti läppää journalisteista ja häpän maistumisesta, joten tää Suomessakin perin tutuksi tullut pyhä liitto on ilmeisesti hyvin voimissaan maasta tai maanosasta riippumatta. 

Jo aika lyhyen jutustelun jälkeen on päässyt todistamaan niin jäätäviä kulttuurillisia eroja esimerkiksi työmarkkinoihin ja koulutuksen liittyen, ettei mitään rajaa. Meillä on melko kansainvälinen opiskelijaryhmä eli puolet kavereista on brittejä ja noin puolet sitten ympäri maailmaa. Oikeastaan ainoastaan toi tanskalainen opiskelukaveri tuntuu tajuavan esimerkiksi oman intoni maisterin tekemiseen (ja aika kuvaavaa on taas se, että tällä samaisella pohjoismaisella ystävällä on jo yksi maisterintutkinto).

Päällimmäisenä mulla on kuitenkin vain todella alaston olo. Semmonen henkisesti alaston olo. Opiskelukavereiden tapaaminen eilen sai mut entistä vahvemmin pohtimaan sitä, että mihin oon lähtenyt mukaan. Oon ollut koko tän Lontooseen lähtemisen suhteen ja täällä olon aikana yllättävän rento, asiat on toistaiseksi sujuneet aika omalla painollaan. Jo Suomessa tiedostin kuitenkin sen, että englanniksi opiskelu tulee olemaan väistämättäkin melkoinen mindfuck.

Lyhykäisyydessään sanottuna mun koko ammatillinen identiteetti on murentunut noiden muutaman tunnin aikana, jotka vietin uusien opiskelukavereiden kanssa. Journalistin ammattitaitoon kuuluu mielestäni todella oleellisesti työskentelykielen erinomainen hallinta ja vahva tuntemus paikallisen yhteiskunnan olosuhteita ja toimintaperiaatteista. Voisin väittää, että noi molemmat olivat hanskassa vielä eilen erityisen hyvin… siis jos olisin edelleen Suomessa.

Täällä oon kielellisti ja ilmaisullisesti rampa ja mulla ei ole mitään hajua siitä, miten paikallinen yhteiskunta toimii. Vaikka sain kielitestistä hyvät tulokset, niin silti kommunikointi on tahmeaa. Kaikki ne omassa kielenhallinnassa jo aiemmin mietityttäneet asiat nousee nyt pintaan. En uskoisi tällaisen olevan niin dramaattinen muutos jonkun toisen ammattikunnan edustajalle, mutta neiti toimittaja on kauniisti ilmaistuna erittäin heikoilla jäillä, pää puskassa, huonossa hapessa ja raastamassa naamaa haarukalla.

Vaikka tällä hetkellä olo on kuin isolla vauvalla, ei tähän vallitsevaan tilanteeseen voi suhtautua kuin ihastuttavana haasteena. Kaiken järjen mukaan jos vain uskallan laittaa itseni likoon tämän tulevan vuoden aikana, musta pitäisi tulla todellinen toimittajakovis. Opittavaa on paljon, mutta senpä takia tänne on lennetty. Hyvin se menee.