Veitola koskettaa
Maria Veitola on kirjanakin tyylikäs.
Näin Maria Veitolan ensimmäisen kerran Maria, Maria -keskusteluohjelmassa Ylellä. Katsoin suurimman osan lähetyksistä Ylellä ja Nelosella, mutta en silti pitkään tiennyt, olinko ihastunut vai ärsyyntynyt. En oikeastaan koskaan pitänyt ohjelmista, mutta pidin kyllä Veitolasta. Sittemmin olen aina halunnut lukea, mitä sanottavaa hänellä on.
Mietin Veitolan ilmestyttyä, kannattaako kertaalleen luettuja Trendin kolumneja lukea uudelleen kirjasta. Voi kyllä, kyllä se kannatti. Kirja on todella hyvä! Luen harvoin kirjoja kahta kertaa, mutta tämän lopussa olisi tehnyt mieli aloittaa heti alusta.
Veitolassa on kolumnien lisäksi niiden oheen kirjoitettuja huomioita, muistoja sekä tekstejä, jotka Veitola on kirjoittanut kirjaan varta vasten. Joukossa oli myös kolumneja, jotka eivät olleet painuneet mieleen. Veitolassa nekin sulautuivat osaksi tarinaa, ja tekivät kokonaisuudesta kiinnostavan. Toteutus on onnistunut. Kappaleet veivät mukanaan ja unohdin ajatella, mistä tekstistä on milloinkin kysymys.
Ehkä eniten pidin jaksoista, joissa Veitola kertoo lapsuudesta ja nuoruudesta, ja käsittelee suhdettaan taustaansa ja kotiseutuihinsa Pohjois-Karjalassa ja Imatralla. Hän kuvailee minusta osuvasti tunnelmaa keskiluokkaisessa perheessä ja paikkakunnilla, jonka helsinkiläiset sanoisivat sijaitsevan ”maakunnissa”.
Minua kosketti Veitolan kuvaus hänen isänsä sairastumisesta, hoidosta ja kuolemasta. Oli surullista lukea, että hän kärsi, eikä saanut asianmukaista hoitoa poismenon hetkellä. Arvostan Veitolaa kokemuksen jakamisesta. Jokainen vastaava kertomus julkisuudessa on minusta tärkeä puheenvuoro inhimillisen hoidon puolesta, oli sitä ajateltu sellaiseksi tai ei.
Muista teemoista kiinnostavimpia olivat minusta vanhemmuus ja terveys. Kirjassa on paras koskaan lukemani kuvaus elämästä migreenin kanssa. Sen(kin) kappaleen kohdalla huutelin itsekseni: Just niin! Juuri sellaista se on!
Veitola pohtii kirjassa sukupuolirooleja mm. vanhemmuuden ja työelämän näkökulmasta.