Karhun keitto eli Laestadius mestarietsivänä
En toivonut jouluksi yhtään kirjaa, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä. Sain lahjaksi yhden, joka minulla oli jo entuudestaan, ja tapanina lähdin vaihtamaan sitä kirjakauppaan oikeastaan yllättävän varmana siitä, mitä halusin lukea: Mikael Niemen Lars Levi Laestadiuksesta kertovan jännitysromaanin Karhun keitto. Vaikkei mitään muuta huvittaisi lukea, murhaajan jahtaaminen menettelee melkein aina ja tämä yhdistelmä vaikutti kiinnostavalta.
Kirjassa rovasti Laestadius ja hänen oppi- ja ottopoikansa, saamelainen Jussi, selvittävät, mitä on tapahtunut kuolleille piikatytöille. Samalla sivutaan herätysliikkeen alkuaikaa, lukutaidon leviämistä, saamelaisuutta, kasvitiedettä, elämää pohjoisessa 1800-luvulla. Ilahduttavan odottamaton lähtökohta kirjalle. Etenkin alkupuolella kirja muistutti minusta Ruusun nimeä, mestari ja oppipoika setvimässä rikoksia puoliksi salaa uskonnollisessa ympäristössä.
Olen lukenut Niemeltä aiemmin vain Populäärimusiikkia vittulajänkältä. Karhun keitossa oli samantapaista kiihtyvää vauhtia ja vimmaa tällä kertaa uskonnollisen hurmoksen kuvauksessa. Tuttua oli myös paikoin rujokin kerronta. Kirja oli nopealukuinen ja viihdyttävä ja sen luettuani googlasin Laestadiuksen tekemisiä parikin kertaa. Rovasti on kuvattu melko hurmaavaksi, hänen pieneen oppineeseen hahmoonsa kiintyy helposti.
Se, että rovasti käyttää rikosten ratkaisussa hyvinkin modernia teknologiaa on vielä jokseenkin ok, mutta sitä en oikein sulattanut, että hän puhui yhdessä kohtaa lapsistaan muksuina.