Kyllä, luin romaanin

Kirjojen lukemisesta ei ole tullut koko vuonna oikein mitään. Olen ollut jotenkin liian hermostunut lukeakseni. Televisiota olen katsonut sitäkin intensiivisemmin. En ole ottanut asiasta pulttia. Joskus myöhemmin tulee taas varmasti aika, kun lukeminen huvittaa. Tiedostan kuitenkin, että kirjablogin pitämiselle tämä ei ole mikään paras lähtökohta.

Tällä viikolla tuttuni kehui facebookissa Johanna Vuoksenmaan kirjaa Pimeät tunnit. Se kertoo esiteinin silmin perhe-elämästä 70-luvun Hämeenlinnassa, kun kaupungin sähkönjakelua säännöstellään.

Olen tykännyt tosi paljon lapsuutta ja varhaisnuoruutta käsittelevistä kirjoista kuten Olli Jalosen Poikakirjasta ja Jari Tervon Esikoisesta esimerkiksi. Siksi olen toivonut monta vuotta, että joku kirjoittaisi yhtä hauskan ja tarkkanäköisen kirjan myös tytön näkökulmasta ja nyt vaikutti, että sellainen oli ilmestynyt. Lisäksi olen itsekin asunut lapsena ja teininä Hämeenlinnassa. Innostuin niin, että menin välittömästi kirjakauppaan, ostin Pimeät tunnit ja luin sen.

Vaikka olin itse päähenkilön Pauliinan ikäinen 90-luvulla, kirjan kuvaama koulumaailma aamunavauksineen, liikuntatunteineen ja discoineen tuntuu läpeensä tutulta. Samoin kavereilla olo koulun jälkeen, toisten kodit, tavat ja talot, mikrossa tehdyt voileivät. Paljon oli sellaisiakin asioita, joita olin jo unohtanut, mutta tunnistin heti.

Kirjassa kulkevat rinnakkain kaikkien perheenjäsenten tarinat, kaikki hahmot ovat uskottavia ja hyviä. Toinen kertoja on isä Esa. Jos ei varhaisteiniyden kokemusmaailma niin innosta, on kirjassa paljon muutakin tapahtumaa ja teemoja. Tarina kulkee hienosti, jännite pysyy loppuun asti ja monta kertaa myös nauroin.

Suosittelen kaikille. Jos et ole saanut mitään luettua tänä vuonna, niin tämän ehkä saat, minäkin sain. Ja jos olet lukenut koko vuoden hulluna, lue tämäkin.