Onnistuneet valinnat: Lempi ja Nainen junassa

lempi1.jpg

 

Ostin kaksi pokkaria rautatieaseman kaupasta. Minna Rytisalon Lempin ja Paula Hawkinsin Nainen junassa. Myyjä onnitteli valinnoista: Toisessa on upea kieli ja toinen on jännittävä. 

Aloin lukea Lempiä Roomassa hotellin sängyssä aamuna jolloin satoi kaatamalla vettä. Luen mielelläni kaikenlaisia Suomen sotiin sijoittuvia kirjoja. Hyviä ovat esimerkiksi Kauko Röyhkän Kesä Kannaksella ja Asko Sahlbergin Tammilehto. Lempi sijoittuu Lapin sotaan ja rauhan ajan alkuun. 

Kirjan päähenkilö on nuori nainen Lempi, josta kertoo vuorollaan kolme eri kertojaa. Tällainen usean kertojan rakenne on nykyään niin yleinen, että välillä virkistyisi jo jostakin muusta. Lempissä tämä oli kuitenkin moitteettomasti toimiva ratkaisu. Ensimmäisenä puhuu Lempin kanssa sodan keskellä avioituva hulluna rakastuva Viljami, joka kirjan alussa palaa takaisin kotiin sodan murtamana miehenä. Viljamin osiossa Rytisalon hiottu kuvaileva kieli tuntui vähän raskaalta. Huomaan että olen enemmän niukan ilmaisun ystävä. Sellaisen jossa mennään ytimekkäästi eteenpäin eikä haahuilla.

Ensimmäisen osion jälkeen kerronta kuitenkin lisää kierroksia ja muuttaa yllättäen suuntaansa siitä, mitä ensin oli luullut. Lopulta kirjassa on aika monta yllättävääkin käännettä. Ajassa hypätään eteen ja taakse. Osaan kysymyksistä annetaan vastaus ihanan tyydyttävästi vasta aivan lopussa. 

 

nainen.jpg

Nainen junassa meni yhdeltä istumalta. Siinäkin on usean kertojan rakenne, jossa jokainen kerrallaan avaa tarinaa ja täyttää siinä olevia aukkoja lukijalle. Lähtökohta on jännitysgenrelle klassinen, toisten elämää tarkkaileva ihminen. Eronnut ja alkoholisoitunut Rachel ajaa joka päivä samalla junavuorolla Lontooseen ja tuijottaa matkalla taloa, jossa asuvan pariskunnan nainen eräänä päivänä katoaa. 

Runsaasti alkoholia käyttävä elämässä pohjalla oleva päähenkilö Rachel toi mieleen Gillian Flynnin kirjat, joissa on myös tällaisia elämän potkimia naishahmoja, jotka ovat koko kirjan joko kännissä tai krapulassa. He tekevät kaikenlaista typerääkin, mutta ovat silti lukijasta sympaattisia. Ainakin minusta. 

En voinut lopettaa lukemista, koska halusin niin paljon tietää, mitä kadonneelle naisella tapahtui. Luin kirjaa jopa Möysän ostarin R-kioskin terassilla, jonne en normaalisti menisi vapaaehtoisesti viettämään aikaa. Loppuratkaisu ei ehkä ollut kovin yllättävä, mutta tätä voi silti suositella kaikille perinteisestä jännityksestä nauttiville. Ei sadismia eikä järjestäytynyttä rikollisuutta eikä mitään liian pelottavaa. Yksin kotonakin uskaltaa vielä olla.

Kannet:

Lempin kannessa oli neljä mustavalkokuvaa, jotka viittasivat löyhästi menneeseen. Mukava että sota-aikaa ei ollut alleviivattu tätä selvemmin, typografiakin oli ryhdikäs modernin oloinen ohut groteski. Kuvavalinnoista letti oli minusta liian löysä (kyllä sota-aikana letitettiin varmasti tiukasti aina) ja hiusten peittämä nainen toisessa kuvassa näytti vain liian 2010-lukulaiselta. 

Nainen junassa kannessa oli kirjasta tehdyn elokuvan tummasävyinen juliste, jossa Emily Blunt tähyää ulos junan ikkunasta. Vähän häiritsee, että kirjan mukaan alkoholin turvottamaa Rachelia esittää näin kaunis nainen. Toivottavasti hän näyttää oikeasti krapulaiselta edes osassa elokuvaa. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *