Westö matkalaukussa
Otan aina matkalle mukaan useamman kirjan viisastuneena painajaismaisesta kokemuksesta Kreetalla -96, kun lukeminen loppui kolmen päivän jälkeen, vaikka luin kaikkien muidenkin matkalaisten kirjat. Nykyisin olen vähemmän maaninen lukija. Joskus on niinkin, etten edes avaa matkakirjoja. Kotona voi pohtia, miten paljon järkeä oli kanniskella viikko mukana esimerkiksi Taisteluni 6:a.
Viimeksi otin luettavaksi Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan. Luin siitä kolmanneksen jo menolennolla Barcelonaan ja koko kirjan seuraavana iltana. Tykkäsin kirjassa eniten sen alkupuolesta, joka kertoi keskushenkilöiden lapsuudesta. Westö kirjoittaa siitä, mistä kirjoittaa melkein aina ja jonka hän osaa hyvin. Saman kaveriporukan ystävyys- ja rakkaussuhteista eri vuosikymmenillä. Lapsuuden kuvaus ja senaikaisten valtapelien kuvaus on tarkkaa ja koskettavaa ja se jäi kirjasta myös parhaiten mieleen.
Suomenruotsalainen kulttuuri on aina vähän kuin lukisi johonkin toiseen maahan sijoittuvaa kirjaa. Hitusen häiritsee se, että Westön tavallisenoloiselle päähenkilölle varaamat naiset ovat aina kuin toiselta planeetalta, ylimaallisen kauniita gasellivartaloisia älykköjä. Sellainen oli myös tämän kirjan päänainen Stella Rabell. Hänestä tuli lähtökohtaisesti nimen takia heti mielikuvaksi Stella Harasek, eikä sitä voinut sitten karkottaa lukiessa mihinkään.
Muistikuvieni mukaan pidän Westön parhaana kirjana Älä käy yöhön yksin, vaikka totuuden nimissä en muista kirjasta juuri nyt paljoakaan. Rikinkeltainen taivas oli mukavan tuttua Westöä. Minun puolestani hänellä ei ole mitään tarvetta uudistua vaan kirjoittaa samalla perusotteella vaikka sata kirjaa.
Ulkoasusta:
Kirja on mukavan neliömäinen ja pienehkö. Kannessa on melko realistisesti esitetty auringonlaskuun ajava polkupyöräpoika ja se rikinkeltainen taivas. Tämän värin olisin mieluummin kuvitellut itse kuin katsonut sitä kannesta valmiina. Taivaanrannassa siintää joukko tarinaan liittyviä symboleja. Hahmosta ja tyylistä tuli enemmän mieleen teineille kuin aikuisille suunnattu kirja eikä käytetty sekatekniikkakaan oikein sykähdyttänyt. Ruotsinkielinen kansi on enemmän mieleeni.
