Kaksi viivaa

Positiivinen raskaustesti äitienpäivänä 2018. Viiva oli haalea, mutta se oli siinä. Soitin ihan ekana äidilleni ja sen jälkeen miehelle, joka oli tulossa reissusta kotiin. ”Mä taidan olla raskaana. Tai mä oon raskaana. Tähän tuli kaks viivaa, toinen on vaan haalee.” Me lähdettin seuraavalla viikolla mökille ja neuvolasta oli kehotettu tekemään uusi testi viikon päästä. Viikko mökillä oli aikamoinen, kun odotin kotiinpaluuta ja uutta testiä jännityksellä. Lopulta maanantai koitti ja päästiin kotiin. Testissä oli edelleen kaksi viivaa, nyt vain tummempana. Olin onnesta soikeana, vihdoin olin raskaana ja meille tulisi vauva.

Kahdet  sydänäänet

Aikaisemman kohdun ulkopuolisen raskauden kokeneena halusin mennä varhaisultraan. Viikkoja oli tällöin 7+2. Miehelläni oli työpäivä ja sanoin meneväni yksin, eihän se iso juttu ollut. Halusin itselleni mielenrauhan siitä, että raskaus on aluillaan niinkuin pitääkin. Mua jännitti tosi paljon löytyykö sydänäänet ja onko siellä elämää. Ultraaja alkoi tutkia ja oli yhtäkkiä liian pitkän hetken hiljaa ennen kuin sanoi: ”Täällä on kuule kahdet sydänäänet” Taisin huudahtaa: ”MITÄ”, aloin itkeä ja nauraa samaan aikaan. ”Kahdet sydänäänet? Tarkoitatko, että siellä on kaksi?” Ultraaja nauroi ja sanoi kyllä. Olin pöyristynyt, mutta hyvällä tavalla. Sitä onnen ja epäuskon tunnetta on todella vaikea selittää. Soitin miehelleni että ultrassa oli kaikki hyvin, mutta yksi pikkujuttu olisi. Hän kysyi mikä? Vastasin, että vauvoja on tulossa kaksi. Hänen reaktionsa oli tyynen rauhallinen: ”Okei, hieno juttu.”

Musta tuntui että elämä hymyili oikeen urakalla. Olin juuri saanut uuden työpaikan ja tulin raskaaksi. Ehkäisy oli ollut poissa kuvioista puoli vuotta ja saman aikaa olin hakenut uutta työtä. Molemmat vaan sattuivat osumaan kohdalle samaan aikaan. Kaikki menikin hyvin loppuun asti, olen äitiyslomalla ja vakituinen paikkani odottaa palaamista.

Rankka loppuodotus

Raskaus sujui hyvin. En kärsinyt juurikaan pahoinvoinnista. Vaivat alkoivat vasta paljon myöhemmin raskausviikolla 20, jolloin jäin myös sairauslomalle. Aika siitä loppuun asti oli pitkä, tuskainen ja vaikea. Kärsin kovista liitoskivuista, jotka estivät lähes kaiken ylimääräisen liikkumisen. Mitenkään  päin ei ollut hyvä olla, maata, istua tai nukkua. Tuntui että olen kodin vanki ja seinät meinasivat useaan otteeseen kaatua päälle. Olen todella liikkuvainen ja menevä tyyppi näin normaalisti, varmaan myöskin siksi se kaikki hitaus ja vaivalloisuus tuntui niin raskaalta.

”En mä mitään synnytä vielä”

Tiistai 11.12.2018. Muistan tämän päivän tarkkaan koska, se oli aikamoinen päivä. Herätyskelloni soi viiden aikaan aamulla. Olin lähdössä ystäväni (jolla laskettu aika päivä minun jälkeeni) kanssa Helsinkiin ostoksille veronpalautuspäivän kunniaksi. Tiesin että reissusta tulee haastava, mutta halusin silti lähteä. Päästessäni perille päivitin ig storyyni: ” Tää on kyllä viimene retki ennen poikia, wish me luck.” Tämän shoppailureissun aikana lapsiveteni alkoi tihkua. Vähättelin asiaa, ei se voi olla lapsivettä, enkä ehdi nyt lähteä mihinkään  näytille. Silloin meillä oli vielä koira, jolla oli leikkausaika myöhemmin päivällä. Tulin kotiin ja vein koiran eläinlääkäriin. Kotiin tullessani mietin taas, pitäisikö tässä lähteä  näytille. Ei, en nyt kerkeä, pitäähän se koira hakeakin sieltä lääkäristä.  Äitikaverini whatsapissa sanoivat että nyt menet ja unohdat kaiken muun. Vastasin että joo, katselen tilannetta ja menen sitten myöhemmin jos siltä vielä näyttää. Hölmö minä. Illalla päätin lopulta lähteä Naistenklinikalle. Äitini tuli vahtimaan leikkauksesta toipuvaa koiraa ja mieheni lähti mukaani. Olin edelleen varma että reissu on turha. Tutkimuksiin päästyäni todettiin että tuo päivän tihkuminen todella oli lapsivettä ja poistuisin rakennuksesta seuraavan kerran vauvojen kanssa. Uutinen oli pommi, en todellakaan ollut valmistautunut synnytykseen millään tapaa. Olin sopinut isäni kanssa, että menemme yhdessä ostamaan sittereitä seuraavana päivänä ja harmittelin senkin peruuttamista. Ajatukseni menivät todella sekaisin.

Osastolle jäädessäni raskausviikkoja oli kasassa 33+6. Olin varautunut siihen, että kaksoset monesti syntyvät ennenaikaisina. Olin suunnitellut synnytyksen käynnistyvän kotona ja sen todella huomaisi. Ehkä vähän jopa leffatyyliin, tai muilta kuulemani perusteella. En ollut puhunut synnytyksestä neuvolassa tai äitiyspoliklinikalla lainkaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli jopa hyvä asia. Sain osastolla kortisonit kypsyttämään vauvojen keuhkoja. Estolääkkeet annettiin, jotta tyypit pysyisivät kyydissä vielä sen verran että kortisonit ehtisivät vaikuttaa.

Poikamme syntyivät perjantai iltana 14.12.2018 raskausviikolla 34+2. Molemmat terveinä ja hyvävointisina vaikkakin keskosina. Painoa pojilla oli 2050g ja 2200g. En ole eläissäni nähnyt mitään niin pientä ja kaunista. Sinä päivänä minusta tuli äiti ja pojista kaksosii. Olimme sunnuntaihin asti Naistenklinikalla poikien ollessa tehohoidossa, josta siirryimme sitten Hyvinkään lastenosastolle jatkamaan kasvamista. Siellä viivyimme vajaan viikon ja kotiuduimme juuri ennen joulua. Viime jouluksi saimme parhaan mahdollisimman lahjan, vauvat kotiin.

Ajattelin kertoa keskosuudesta ja sen meille mukanaan tuomista asioista myöhemmin erillisessä postauksessa, ettei tästä tulisi liian pitkää. Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti!

-Petra-