Meillä on kesämökki jossa olen edelliset kesät kunnostellut ja rakennellut melkoisella pieteetillä. Samassa olen tutun rautakaupan myyjän avulla ja yllytyksellä kerännyt ainakin toimistotyöläisten sarjassa varsin kunnioitettavan kokoelman työkaluja ja muita tykötarpeita. Poravasarasta sirkkeliin ja rullamitasta hiomakoneeseen. Eli juuri sellaista mitä omatoiminen asuntoremppaajakin tarvitsee. Valitettavasti ne kaikki on siellä mökillä. Ja valitettavasti ne pitää saada sieltä nyt just koska remppa alkaa näillä näkymin jo viikon päästä. Eli eikun auton nokka kohti kesäleiriä ja noutamaan.

Auringon paisteltua viimeisten viikkojen ajan suorastaan epä(m)i(el)lyttävässä määrin, odotin optimistisesti viimeistenkin lumien jo hävinneen ja karauttavani autolla suoraan pihaan hovimestarin juuri kaataessa kylmää vehnäolutta pitkään lasiin. Vähänpä tiesin. Tiesuoniston viimeiseen haaraan saapuessani vastassa oli nimittäin seuraava näkymä:

Tuosta mäestä ei saksalaisen insinöörin farkku-Golfiin riittäväksi katsomalla maavaralla mennä, joten ei kun kävelemään. Samalla oli ensiluokkainen mahdollisuus havainnoida arvon naapurimme talven aikana metsässään suorittamaa mylläystä. Siitä on lähtenyt joulukuuset koko suvulle ja hieman polttopuutakin omiin tarpeisiin.

Puolisen kilometriä lumessa tarvottuani pääsin toteamaan kevään saapumisen olleen todellakin aivan turhan varhainen ennustus. Ainakin näillä leveyspiireillä vallitsi täysi talvi ja kovimman mahdollisen kaavan mukaan.

Mutta sitten maisemakuvista takaisin itse asiaan. Tarvittavat työkalut ynnä muut tarpeet odottivat kiltisti varastossa ja napsin niitä sieltä mukaani tarpeen ja kantokyvyn muodostaman kauhun tasapainon mukaisesti. Osan jouduin jättämään suorastaan matkasta, mutta josko noilla nyt ainakin alkuun pääsisi. Ja ei, taka-alalla näkyvä vuosimallin -82 Yamahan perätuuppari ei lähtenyt mukaan vaan jäi odottamaan jäiden sulamista.

Sään aiheuttamasta yleisestä epäviihtyisyydestä johtuen päätin jättää kaikkinaisen flanöörauksen ynnä muun tiluksien mittailun kesäisempään ajankohtaan ja palasin kantamusteni kanssa samoja teitä suoraan minut maavaran puutteellaan pettäneelle kulkuneuvolleni. Paluumatkalla tavaroiden kanssa umpihangessa tarpoessani totesin myös etten ollut säästellyt aamun Crossfit-treenissä läheskään riittävästi kyseistä Via Dolorosaa varten. Mutta hengissä selvisin yhtä kaikki ja matkan tavoitteenkin täyttäen. Nyt tuo ranchi saa taas jäädä rauhassa sulattelemaan itseään kesäkuntoon ja enkä kallista korvaani hänen tarpeilleen ainakaan ennen juhannusta. Tässä on nyt hieman muuta puuhaa edessä.