Suomen ainoa ihminen, joka ei syty Skamista?
Teinidraamasarja saa jo sanana haukottelemaan, joten miksi tuhlaisin aikaani. Typerät ihmissuhdekiemurat, lukiobileet, ekat kännit, riidat vanhempien kanssa, erilaiset taustat ja itsensä löytämisen haasteet tv-sarjoissa ja leffoissa on jo nähty. Olivat ihan kelpo katseltavaa silloin, kun oli itsekin teini.
Näin ajattelin, kun Minea joululoman jälkeen hehkutti jotain Skam-nimistä teinisarjaa. Hymähdin ja jatkoin rikossarjojen katsomista. Mutta kuinkas kävikään. Ei se Minea ollutkaan ainoa, joka oli sen nimiseen sarjaan hurahtanut. Törmään Some-kanavillani, Hesarissa, julkisilla paikoilla ja erilaisissa keskusteluissa yhä uudelleen sanaan Skam. Sitten eteeni pöllähtää uutinen, että sarjan jaksoja on klikattu yli neljä miljoonaa kertaa Yle Areenassa. Mutta sekään ei vielä saa minua menemään sivustolle ja klikkaamaan ensimmäistä jaksoa. ”Ei oo mun sarja”, ajattelen. Kunnes Minea linkkaa Colour me -blogin postauksen ”Skam-addiktion 10 vaihetta” ja kirjoittaa linkin perään: ”Voitko nyt kattoo sitä skamii pliis”. Vastaan: ”Ok ok ok! Ton perusteella pakko kai antaa mahis.”
Siitä se lähti. Ajattelin, että no ehkä saisin tästä hyvän postauksen, ”Suomen ainoa ihminen, joka ei syty Skamista”. Tuli perjantai-ilta ja painoin ensimmäistä Skam-jaksoa. Jakso loppui. Ei sytyttänyt suuresti. Plussaa näyttelijäsuorituksille, puvustukselle ja ohjaukselle. Mutta käsikirjoitus aika tylsä. Ennalta arvattava, eikä oikein lähtenyt liikkeelle. Mutta koska halusin tietää, miksi muut tästä syttyvät, jatkoin katsomista. Osittain myös hyvän postauksen toiveessa.
On edelleen perjantai-ilta ja Minea tulee iltavuorosta kotiin. Havahdun. Oho lähes koko ensimmäinen tuotantokausi katsottu ja yksi kyynelkin vieritetty poskilta. Missä välissä tämä muuttui vetäväksi. Missä välissä teinien naiivit ihmissuhdeongelmat saivat silmäni kostumaan. Missä välissä sarja voitti minut puolelleensa.
Jatkan katsomista. Eka kausi meni siinä. Samoin toinen. Jos vielä tuo kolmaskin. Ja niinpä niin Skam-addiktion 10 vaihetta toteutui myös minun kohdallani. Uskomatonta.
Vaikka sarjan käsikirjoitus oli paikoin hyvin ennalta arvattava, se ei haitannut. Sillä tajusin jossain kohtaa, että sellaistahan teinien käytös on, ennalta-arvattavaa ja niin nähtyä. Mutta se, mikä sarjasta teki hyvän, oli aitous. Kaikki tapahtumat ja kohtaukset olivat rakennettu luonnollisiksi. Katsoja pystyi samaistumaan teinien ajatuksiin. Parhainta oli se, että ihmissuhdekiemurat oli esitetty kauniisti ja syvällisesti niin, että niissä oli joku pointti. Pointti, jonka jokainen voi sisäistää. Pointti, jonka jokaisen tulisi sisäistää. Lisäksi vaikka sarjan nimi on suomeksi häpeä, ei katsojan tarvinnut hävetä. Teinien käytös oli esitetty niin, että se sai katsojan myötätunnon sykkimään roolihahmolle.
Kakkoskausi oli ehdottomasti suosikkini. Kolmaskin oli hyvä, mutta jotenkin Nooran ja Williamin tarina kolahti minuun. Kolmosessa oli ehdottoman hyvää se, että siinä käsikirjoitukseenkin oli saatu jo yllättävyyttä. Sarja käsittelee isoja ja ajankohtaisia asioita kauniisti ja nimenomaan aidosti.
Neljäs kausi tulee ilmeisesti keväällä. En jää odottamaan sitä kuin kuuta nousevaa, mutta todennäköisesti löydän itseni myös silloin yks kaks sohvalta, läppäri sylissä ja kyyneleet silmäkulmissa.
Ja koska Skam-addiktion 10 vaihetta toteutuivat myös minun kohdallani, suosittelen sarjaa kaikille, jotka eivät ole sitä vielä syystä tai toisesta katsonut. Sen sijaan jos Evan, Nooran ja Isakin tarinat ovat tuttuja, niin kerro, mitä mieltä sä oot sarjasta. Mikä kausi kolahti sulle parhaiten? Entä mitä veikkaat, kenen tarinaa me seurataan neloskaudella?
Pus, Peppi
(Kuvat: Press Photo / Skam, http://www.imdb.com)