Sanotaan unelmat ääneen
Sisällä kuohuu. Ulkona sataa. Takana mahtava viikonloppu, edessä iltavuoro. Oon kohtalaisen onnellinen, samalla sisällä sykkii jokin tunne, jota on vaikea kuvailla. Siinä on lusikallinen surua, kauhallinen haikeutta ja ämpärillinen epätietoisuutta, myös pieni hiven kateutta. Kateutta jotakin kohtaan, mitä en osaa edes nimetä. Mulla on ikävä tulevaisuutta. Sitä tulevaisuutta, josta olin joskus niin varma. Sitä, mikä oli jo kertaalleen paperille suunniteltu. Tiedän, että huomista ei voi etukäteen käsikirjoittaa. Se antaisi kuitenkin vähän lohtua, kun tietäisi mihin suuntaan pitäisi lähteä. Teenkö niin kuin tässä kohtaa kuuluu, vain niin kuin mielihaluni sanoo. Joo mä tiedän, sydäntä pitäis kuunnella, mut onko se aina järkevää?
Näin ajattelin viime kesänä. Olin suurien risteyksien edessä, tai ainakin niin kuvittelin. Nyt tuntuu huvittavalta, että olin noin epätietoinen tulevasta. Halusin, että kaikki tapahtuisi heti. Olin turhautunut ja mun oli vaikea pysyä paikoillaan. Kunnes. Kunnes otin riskin ja yhtäkkiä kaikki alkoi vain rullaamaan. Tuntuu kuin olisin ollut viime syksystä asti yhden iloisen, onnellisen lumivyöryn pyörittämänä. Yhtäkkiä kaikki kolme suurta unelmaani kävivät toteen. Sain kesällä viettää ystäväni kanssa unelmieni viikon ranskalaisella saarella. Tämän jälkeen pääsin astumaan tielle, jota pitkin aion kulkea vielä kauan. Samalla, kun rumbailin kyseisellä tiellä unelmieni parissa, huomasin yhtenä aamuna herääväni talosta, jonka ikkunasta näkyi Linnanmäki. Tajusin, että asunto on kotini, ja että kotini on Helsingissä. Siellä, missä lapsesta asti olin sen halunnut olevan.
Kolme suurinta unelmaani toteutuivat näin, rykelmittäin. Enkä vieläkään tiedä, miten ihmeessä kaikki tapahtui. Mutta sen tiedän, että jos joskus epäilin seuraavan sanonnan paikkaansa pitävyyttä, niin enää en epäile sekuntiakaan. Uskon vahvasti, että unelmilla on tapana toteutua, kun ne sanoo ääneen. Ja luotan siihen, että asioilla on tapana järjestyä ja elämällä tapana kuljettaa eteenpäin. Niinpä vaikka en taaskaan tiedä tulevasta mitään, niin luotan siihen, että jotain hyvää on tulossa.
Hassua, miten unelmat vaihtuvat ja muuttavat muotoaan. Kun yhden tavoittaa, kiiluu silmissä jo toinen. Siksi sitä kai välillä tuntuu, että elämässä ei saa mitään aikaiseksi. Mutta niin tän kai kuuluu mennä. Elämä on kuin vuorikiipeily. Välillä on kiva pysähtyä. Fiilistellä maisemia ja katsella omia polkujaan. Samalla haluaa kuitenkin jo edetä. Ylhäällä kimmeltää vuorenhuippu. Välillä sumu peittää näkyvyyden, tuuli hidastaa matkaa ja sade saa jo melkein luovuttamaan. Mutta matka jatkuu, ja kun huipun vihdoin saavuttaa, on olo onnellinen ja onnistunut, mutta samalla hakea. (Huokaisen joka kerta syvään haikeudesta, kun mietin viime syksyä tai Ranskan reissua.) Ja hetken levättyä sitä huomaa kiipevänsä jo seuraavaa rinnettä ylös.
Unelmien tavoittelussa tärkeintä on kuitenkin se, että tavoittelee omaa unelmaansa, eikä jonkun muun. Lisäksi, jos jotakin haluaa, on se tehtävä itse eikä jonkun muun kautta. Jos haluat purjehtia kesäisi, on turha metsästää miestä, joka voisi viedä sut purjehtimaan. Pääset kohti todellista unelmaasi, kun opettelet itse purjehtimaan. Sama pätee kitaransoittoon. Unelmoin viime kesänä siitä, että saisin fiilistellä kesäiltaa kitaran soidessa. Niinpä päätin opetella itse kitaransoiton. Vähän sama on sen lottovoiton kanssa. Turha odotella sitä rahapottia. Parempi on laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja toteuttaa ne unelmat jotenkin muuten. Kaikki on mahdollista, kun löytää oikeat keinot.
Haaveillaan, sanotaan unelmat ääneen, nautitaan elämästä, pysähdytään fiilistelemään. Tää elämä on tässä ja nyt. Otetaan joka hetkestä kiinni. Vaikka juostaisiin kaiken kiireen keskellä, niin muistetaan, että jokainen vastaantulija on tärkeä ja jokainen askel on kohti jotakin. Ehkä sitä suurinta unelmaa, jos niin vain haluat! <3
Pus, Peppi