katsoa pelkoa silmiin

Minun elämäni on sellaista, että joinain joulukuun alun tiistaipäivinä vain täytyy jäädä kotiin. Keksiä pomolle migreeni, koska sen voi sanoa toisin kuin syyt, joita ei voi sanoa. Piiloutua kahden peiton alle, sillä peiton alle eivät pelot eivätkä surut pääse, kahden peiton alle kenties vielä vähemmän. Pidellä kaksin käsin kahvikuppia (sillä ihmisissä, jotka pitelevät kahvikuppia kaksin käsin, asuu onni. jos ei heti pinnassa niin jossain siellä syvällä kuitenkin.). Tulla toimeen maitokahvilla, suklaalla ja mandariineilla. Laulaa ääneen Kaija Koota kun ei edellisillan karaokessa uskaltanut.

Katsoa pelkoa silmiin. Avata tyhjä sivu. Ja aloittaa. 

Olen kirjoittanut. Aina. Siitä asti kun opin. Olen kirjoittanut kaikenlaisiin kirjoihin ja kuittilappujen tauksiin, vanhoihin kirjekuoriin ja kämmenselkiin. Internetiin, jossa tila tai muste eivät koskaan lopu kesken. Luullut, että kirjoittaminen on kaikki ja ainoa, johon kykenen. Oppinut, että on muutakin ja sen jälkeen kirjoittanut taas. Luullut, että sanat loppuivat. Yrittänyt väkisin lopettaa mutta sanat eivät suostuneet loppumaan. 

Viimeisen vuoden olen kirjoittanut pelkästä ohimolla tykyttävästä pakosta. Vain joskus tuulisilla sunnuntaikävelyillä sanat ovat arasti tulleet mutta olen lähettänyt ne saman tien matkoihinsa, päästänyt irti. 

Luulen, että nyt sen on aika loppua. Tai alkaa.