Minä olen se nainen, joka antaa toisen viedä puheenvuoron kesken sanan. Minä olen se nainen, joka menee ovesta viimeisenä. Minä olen se nainen, joka kerää pöydiltä toistenkin roskat. Minä olen se nainen, joka yöllä palelee, jotta toisille riittäisi lämmintä. Minä olen se nainen, joka rajuilmalla kastuu, jos on unohtanut oman sateenvarjonsa kotiin. Minä olen se nainen, joka maksaa omat juomansa. Minä olen se nainen, joka ei oleta maailmalta mitään. 

Vai olenko?
Entä jos olen?
Entä jos en olisikaan?

Kesäkuussa 2014 kirjoitin:

”minulla on tapana
nostaa kämmenet pystyyn
pysähtymisen merkiksi
kun maailma tulee lähelle

vaistomaisesti torjun kaiken
missä on häivähdyskin uutta
tuntematonta
pelottavaa

haluaisin olla sellainen
joka kulkee 
kämmenet avoinna käsivarret avoinna 
maailmaa kohti

valmiina tarttumaan
mihin tahansa 
odottamattomaan ja hyvään
mitä vastaan tulee

valmiina sulkemaan syliin
ja päästämään vapaaksi
sen mukaan 
miten kulloinkin parasta on”

Vieläkin on oppimista.