Aerobicia khmereille ja kehonkuvapohdintoja
Viime torstaina pukeuduin treenivaatteisiin ja istahdin nuorisokeskuksen sohvalle. Kello läheni puolta kuutta, eikä keskuksella ollut ketään muita kuin minä ja kaksi kollegaani. Tulisiko taas päivä, jolloin tänne ei saapuisi ketään nuoria? Kello meni yli puolen, ja kahtakymmentä vaille työkaverini sanoi, että mennään ylös valmistautumaan. Ihmettelin hieman epätoivoisena, mitä menisimme valmistautumaan, sillä aerobicin olisi pitänyt alkaa puolelta.
Laitoimme laitteet päälle, ja kellon liikkuessa varttia vaille, kurkisti hallin ovelle pieni khmer – tyttö innoissaan. Olin innoissani ja aloimme marssia toisiamme vastapäätä. Ensimmäisen kappaleen puolivälissä, ovelle tuli kurkistamaan toinen tyttö, ja kohta tuli kolmas. Olin hämmentynyt ja kiitollinen. Khmer aikakäsitykset ovat erilaiset kuin Suomessa. En todellakaan uskonut kahtakymmentä vaille kuusi, että meillä olisi aerobicia, mutta täällä on normaalia tulla puolituntiakin myöhässä tunnille. Hieman turhauttavaa länsimaalaiselle, mutta tähän on totuttava ja sopeuduttava.
Jumppasimme porukalla 45 minuuttia. Lihaskunto-osuudet olivat todella raskaita tytöille, mutta innoissaan he silti yrittivät. Punnerruksia ei kaikki uskaltaneet tehdä, sillä he pelkäsivät lihaksia. Tämä järkytti minua henkisesti. Tässä maassa (ja aika monessa muussakin aasian maassa) on ihmisillä hyvin vääristynyt kuva naiseudesta ja mieheydestä. Naiset haluavat olla sairaalloisen laihoja ja tikkuja, ja pelkäävät lihaksia ja lihavuutta. Myös miehillä on paljon itsetunto-ongelmia, ainakin heillä joita olin tavannut. Se kuulosti hirveälle. Nämä tytöt olisivat Suomessa passitettu hoitoon, mutta he halusivat olla laihoja. Kerroin heille, että Suomessa ajatellaan sen olevan epäterveellistä. Ennenkaikkea se ihmetyttää, että näissä maissa kärsitään myös ruuasta ja nälästä, ja silti he haluavat olla laihoja. Olen kuullut, että afrikassa ihmiset ihailevat ihmisiä, jotka ovat normaalipainoisia ja hieman ylipainoisia, sillä he näkevät sen terveellisenä. Vau, sinä olet saanut ruokaa! Olen kuullut, heidän huudahtavan. Miksi näin ei ole aasiassa?
Jumppaamisen päälle yritin rohkaista tyttöjä arvostamaan itseään. Muistamaan, että heidän kehonsa oli ainoa heidän kehonsa. Että tätä urheilua tehtiin ilosta ja rakkaudesta itseen, ei muokatakseen kehoa. Halusin heidän tietävän, että olisi terveellisempää olla hieman isompi. Toivon, että jotakin jäisi tästä heidän mieliinsä.
Vaikka ennakkoon jännitin aerobicia, sillä en tiennyt miten khmeriläiset siihen suhtautuisivat, olivat tytöt innoissaan ja tyytyväisiä. Täällä kun aerobicin ajatellaan olevan vain käsien heiluttelua, tai tanssia tai lähellä joogaa. Länsimäinen käsitys aerobicille on heille vieras.
Olen iloinen ja kiitollinen, että olen saamassa aloittaa uutta oppituntia nuorisokeskuksella. Näen, että tälle on tarvetta täällä. Nuorille liikunta on uusi juttu ja heidän käsityksissään itsestään on monia vääristymiä. Ennenkaikkea toivon, että voisin olla antamassa aerobicin kautta heille tervettä käsitystä naiseudesta, mieheydestä – jos miehiä sinne tulee, ja siitä, mihin kehomme on tarkoitettu. Haluaisin tuottaa heille tunteen, miten liikunta voi tuottaa iloa ja riemua. Tämä on haaste, ja iso haaste myös itselleni, koska olen kamppailut samojen asioiden kanssa. Se on haaste, joka aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta, mutta toivon, etten tartuta itseeni vääriä ajatuksia, vaan pystyisimme taistelemaan itseni ja tyttöjen puolesta.