Valkoinen, laiha ja kaunis

 

Ei saa olla lihaksia. Ei saa olla läskiä. Ei saa olla rusketusrajoja, eikä ruskettumista. Ei saa olla finnejä, eikä harmaita hiuksia. Kadunvarrella istuu mies, jonka selkänikamat ovat jo painuneet alaspäin ja iho venähtänyt. Toisessa kädessä hänellä on pieni käsipeili ja toisessa pinsetit, joilla etsiä päästä harmaita hisukarvoja, jotka voisi repäistä pois. Ei harmaus kuulu päähän. Ei, vaikka täällä jokainen seniori saisi korkeamman arvostuksen kuin nuori. Työkaveri asettelee päälleen suojaessut, hanskat ja takit. Levittää jäljelle jääneille ihoalueille vaalentavaa aurinkorasvaa. Ei hän tee tätä siksi, että pelkäisi UV – säteilyä, vaan siksi ettei tumma iho tummentuisi. Nuoret naiset kaduilla tuijottavat kymmenittäin olevia kirurgiarakennuksia. Ennen ja jälkeen kuvat epäpuhtaasta ihosta houkuttavat. Ei finnit kuulu kasvoille, ei ne kuulu ihmisille. Ei. Pitää olla tasainen iho.

 

 

Aerobic tunneille osallistuvat tytöt tarttuvat kiinni olemattomaan vatsaansa. ”Näistä on päästävä eroon!” Tytöt huolestuvat, jos kerron tekevämme punnerruksia. He eivät osallistu, sillä pelkäävät lihaksia. He hokevat ja hokevat ja jäävät seisomaan kappaleen soidessa ja minun hikoillessa lattialla. Ei auta selitykset näkyvien lihasten hitaasta kasvusta. Pienet naiset eivät usko, vaikka nyökyttelevät päätänsä. Hokevat vain, että maha täytyisi saada vielä pienemmäksi ja tiukemmaksi.  Enkä edes tiedä, missä he näkevät mahan. Kukaan ei tunnu ymmärtävän sitä, että liikuntaa voi tehdä rakkaudesta ja huolenpidosta eikä kiduttamisesta.

 

Suomessa kuntosaleillla naiset vetävät vatsojansa sisään, puristelevat selluliittireisiänsä ja etsivät pakaroiden pinkeyttä. Ensin tulivat vatsalihakset, sitten takapuoli, reidet ja pohkeet. En edes tiedä, mikä lihas on tällähetkellä se himotuin ja treenatuin. Mutta lihaksia on hyvä olla. Mutta ei liikaa.

 

Ajan käydessä jo viimeisiään, katsovat työkaverit käsivarsiani surullisen näköisenä. ”Sinä olet ruskeampi kuin ennen.” Ja vain muutaman viikon päästä tuosta, Suomessa läheiset ihmettelevät, miten vähän rusketuin. Aivain kuin se olisi ollut koko kahden kuukauden reissun pääasia. Se että muuttuisin ulkonäöltäni hieman enemmän siihen, miksi länsimaalainen haluaisi.

 

 

Pakkomielteet, ihanteet, vaatimukset. Ajavat tekemään, tuhoamaan ja tappamaan itsensä. On pakko. Ei saa. On liikaa. Ei riitä. Vaikka nälkä olisi ja kehitysmaassa eläisi, täytyy pyrkiä siihen, että hyväksyttäisiin ja kelvattaisiin. On kidutettava vaikka, jotta joku rakastaisi. 

 

Kirjoitus inspiroitunut vuosi sitten asuessani pari kuukautta Kambodzassa lähetysharjoittelun vuoksi.