Punaisen matkalaukun seurassa
Se on punainen ja minulle rakas. Se on kokenut Lapin yksinäisyyden ja keski-Suomen ravailut. Se on kolhiintunut kiveyksiin, kun väsyneenä sitä on revitty pienen naisen käsissä. Se sisältää kahden kuukauden elämän, elämän joilla tulla toimeen, pärjätä ja luoda oma koti tuntemattomaan.
Lähdön kynnys on pienempää, kun sen tekee monessa osassa. Hyvästeleminen on neutraalia, kun tekee sitä tarpeeksi usein. Ensin hyvästeltiin seurakunta, sitten ystävät, työkaverit, vanhemmat, veli ja viimeisenä sisko. Ensin matkustettiin etelä-Suomeen siskon luokse, ja vasta sen jälkeen matka jatkuu huomenna maailman ääriin. En voi enää kerätä kodin tavaroita mukaani, mutta voin miettiä vielä Suomen tavaratalojen tarjontaa.
Pitkäperjantain elin tunnekuohuissa ja tein elämästäni jopa draamaa. Soitin stereoista yrttitarhan polkuja, itkin onnea ja lähtöä, tanssin ympäri huonetta viikaten vaatteita laukkuun. Hiki nousi pintaan pelkästä jännityksestä. Silti olo on nyt rauhallinen, mutta samaan aikaan epätodellinen. Unelmien ja lähdön kynnyksellä sitä ihmettelee vain, että nytkö se päivä tulee, minkä ajatteli saavuttamattomaksi? Nytkö todella saan astua seuraaviin saappaisiin, joista on haaveiltu vuosia? Nytkö, nytkö?
Mielessä pyörii tunteita, joita en vielä tiedä. Viileän Suomen ilmassa juostessa kuvittelin, miltä tuntuisi kohta hikoilla yli kolmessa kymmenessä asteessa. Puuroa lusikoidessa hyvästelin mielessäni rakkaat suomen viljan antimet ja kahvia juodessa mietin, millainen tuleva musta kultani tulisi maistumaan.
Ystävien seurassa nauraessa sitä mietti hetkittäin, onko tässä järkeä. Lähteä ihmisten luota yksinäisyyteen, jossa puhuisin tyhjille seinille ja etsisin muistinvarastosta kieliä kommunikointiin. Yksin ollessa on rohkeampaa kuvitella itsensä maailmalle, kun mikään ei sido.
Sydämessä vallitsee silti rauha ja varmuus, joka on ollut sisälläni siitä lähtien, kun sain viimeisen varmistuksen sisimmässäni tästä matkasta. Tiedän kulkevani Jumalan käsissä, turvassa ja tiedossa, jolloin mikään ei mene Hänen tietonsa ohitse. Tiedän, että tulen pärjäämään, sillä olen pärjännyt ennenkin. Luotan siihen, että kyselemällä, hyväksymällä ja rauhoittumalla pärjää eteenpäin. Uskon siihen, että kaikki, mitä eteeni tulee tulee muuttamaan, opettamaan ja vahvistamaan, vaikka sen eteen uhraisinkin yksinäisyyden, epätoivon ja väsymyksen. Punainen matkalaukkuni, suljen sinut viimein ja lähden kanssasi matkalle.
